torstai 28. syyskuuta 2017

Maya seikkailee

"Mitä teet?" Susanna kysyi, kun seisoin Mayan, Minin ja Jackalin haassa hevosten keskellä ja kiskoin Mayaa hännästä.
"Laitan tälle pyllyrasvaa", vastasin kirkkain silmin.
"Jaaha, älä anna mun häiritä", Susanna mutisi, otti Jackalinsa kiinni ja lähti taluttamaan sitä poispäin.

Maya oli kehittänyt ihottuman häntänsä kummallekin sivulle. Hännän kunnosta päätellen se oli jo monta päivää itsehoitanut tilaansa hinkkaamalla pyllyään aitoihin ja seiniin. Minä en ollut tietenkään huomannut mitään, koska tavallisina päivinä Mayan hoitotoimenpiteiksi riitti vain jalkojen tunnustelu ja kavioiden tarkistaminen. Onneksi ihottuma ei ollut kutitenkaan kovin vanha ja paha. On se kumma juttu, että suomenhevoset ja muut alkukantaiset, kylmähköt rodut puksuttavat terveinä menemään noin satavuotiaiksi, ja puoliverinen keksii itselleen joka ainoan pienen ja suuren sairauden joka vuosi.

Kun Mayan ihottuma oli rasvattu, helistin tamman naaman edessä portilla toimenpiteen ajan roikkunutta riimua. Maya pukeutui siihen tyytyväisenä, kun pitelin riimua levällään sille ja suljin soljen sen aseteltua turpansa sisään. Jätimme yksinään epätoivoisena mylvivän Minin hakaan ja lähdimme kävelylle. Olisin halunnut metsäpoluille, koska siellä on hiljaista, mutta Mayan senpäiväisen keskiverron kunnon perusteella valitsin hiekkatiet. Vitsit, kun olisin tajunnut ottaa koirat mukaan, niin ei olisi tarvinnut niiden kanssa mennä erikseen lenkille.

Lyhyellä kävelylenkillämme, joka olikin oikeastaan matelulenkki, riitti ihmeteltävää. Maya näki nimittäin oravan, sieniä ja puunrungossa roikkuvan kissan, joka saattoi olla Hukkasuon tallikissa, tai ehkä vain naapurin Nikkisten pieni kolli. Oravaa Maya vain tuijotti korvat pystyssä ja seurasi kauan aikaa katseellaan sen hyppimistä oksalta toiselle tienvierustan havupuissa. Tammani piti päätään pystyssä ja nuuskutti turpa ojossa kuin tryffelisika. Sen selkä oli syvemmällä kuopalla kuin koskaan, mutta silti se näytti uljaalta.

Sieniä Maya olisi halunnut maistaa. Epälin, että sienet olivat tatteja, mutta koska en tunnista sienistä varmasti muita kuin kantarellin, en päästänyt Mayaa edes haistamaan, vaan vain tuijottamaan läheltä pää maassa ja etujalat eteen työnnettyinä. Sitä paitsi en tiennyt sitäkään, onko tatti vaarallinen hevoselle, vaikka se on ihmiselle raakanakin myrkytön. Maya kuitenkin tyytyi kiltisti kohtaloonsa ja katseli kauempaa himoitsemaansa välipalaa. Samalla pysähdyksellä sain myös irrotella sen huiskivan hännän rasvaan liimautuneet jouhet sen pyllystä.

Kissaa Maya kauhistui. Se kuuli kai ensin vain rapinaa ja tähyili ympärilleen ilmeisesti odottaen löytävänsä toisen oravan. Kun puussa olikin kissa - ja vain puolen metrin välimatkan päässä - Maya sai sätkyn. Se ravasi ristiaskelta sivuttain suojaan selkäni taakse. Tunnistettuaan puussa möllöttävän olennon kissaksi tammani pärski ja sylki hyvin närkästyneenä sen suuntaan. Kissaa ei kiinnostanut Mayan räkiminen, eikä edes jalkojen tömistely. Lopulta hevoseni luovutti ja lähti mukanani takaisin kotiin.

Päästin Mayan hakaan samaan aikaan kun Susanna toi sinne loimeen verhotun Jackalin. Mini riemastui ja juoksi portille.
"Mitä teitte?" kysyin Susannalta.
"Treenattiin ja käveltiin sitte pitkään. Mitäs te teitte?"
"Me oltiin seikkailussa. Nähtiin vaikka mitä!"
"Hyvä jutska! Vaikka en mä tunne montaa, kenen mielestä kävelylenkki tossa tilusten ympärillä on seikkailu ja Nikkisen kolli on nähtävyys", Susanna hymähti.
"Ai sä näit meidät?"
"Koko ajan. Kato Mayan hännän päällä on ihottumaa!"
"No sitä varten mä sitä rasvaan. Voiskohan sen hännän laittaa pinteliin ettei se tartu tohon koko ajan?"
"Laitetaanhan joskus kuljetuksessakin, niin miksei. Ja astutettavilla tammoillakin."
"En mä nyt kuitenkaan jaksa. Laitan huomenna jos se ei ole hyvä. Ota se naru, niin mennään ajamaan se Nikkisen kissa kotiin tuolta kuseksimasta."

maanantai 18. syyskuuta 2017

Hevosen uurna on niin iso, että sitä voi käyttää yöpöytänä

"On kahvia", kerroin Mayalle ja näytin kuppini sisältöä. Se työnsi turpansa kupin ylle, hengitti ties monettako kertaa elämässään vahingossa kuumaa höyryä ja pärski sen jälkeen taas kerran vihaisena ja yllättyneenä. Huokaisten ojentelin sille kättäni, jotta se kävelisi takaisinpäin sen parin askeleen matkan, jonka se oli suivaantuneena ja jalkojaan raivoissaan maahan polkien peruuttanut höyryä pakoon. Niin kuin aina, minun piti seistä hyvä tovi käsi ojossa, jotta arvon rouva Maya ehti esittää närkästyksensä minulle perin pohjin ja hänen arvolleen sopi tulla takaisin. Silitin sen nenänpieliä sormellani ja työnsin sen naamaa kauemmas kun se yritti takaisin kupille.

Mayalla oli ollut huono viikko. Aamuisin se ei meinannut päästä enää karsinasta hakaan asti. Iltaan mennessä se vetreytyi aina sen verran, että käveleminen onnistui taas. Kortisonin piikittäminen polviin oli turhaa, koska minusta Mayan ongelmat olivat tällä kertaa selässä. Olinkin ollut aikeissa hakea sille avaruusfleecestä tehdyn loimen, mutta katsoin, että sellainenhan on ihan jumalattoman kallis. Hainkin sen sijaan Biltemasta samasta aineesta tehdyn huovan ja ryhdyin askartelemaan. Maya ei ollut kovin tyylikäs irtovyöstä ja pikaliimatuista tarroista koostuvassa loimessaan, mutta ainakin olin saanut kahdellatoista eurolla helpotuksen sen kipuihin. Nyt hevoseni suvaitsi sentään jo vähän pelehtiä kahvikupin kanssa haan portilla, vaikka ennen loimikyhäelmää, kaksi päivää aikaisemmin, se vain nojaili aitaan mahdollisimman kaukaisessa nurkassa koko päivän.

Olin ollut viimeaikoina niin huolissani hevosesta, että olin puhunut siitä töissäkin. Pienen yhtenäiskoulumme rehtorin olinkin tuominnut kuluneella viikolla hihhuliksi hiljaa itsekseni: hän oli ehdottanut, että veisin Mayan shamaanille. Sinne rehtori vie kuulemma koiriaankin, ja hänen tanskandogginsa kuuluu olevan jo kahdeksanvuotias ja erinomaisessa kunnossa. Shamaanin taika taitaa kuitenkin tepsiä vain jos siihen uskoo - ja minusta myös vain jos eläin sattuu olemaan valmiiksi terve. Shamaanin sijaan aloin harkita kansanparantajaa, joka aina kerran kuukaudessa tai kahdessa paineli omat selkänikamani paikalleen niin että natisi. Samainen parantaja ei varmaan ole perehtynyt hevosen niveliin, mutta ehkä hevosillekin olisi jotain itseoppineita osteopaatteja, jotka painelisivat ja kiskoisivat niveliä sen hiplaamisen sijaan, mitä oikeat osteopaatit tuntuvat harrastavan.

Mietin, laittaisinko Mayan uurnaan, kun ei minulla ollut sille mitään paikkaa. Olin kuullut, että hevosen uurna oli niin iso, että eräskin täti käytti sitä yöpöytänään. Minä en kylläkään haluaisi Mayaa yöpöydäksi, enkä varmaan saisi emännän puolesta lupaakaan raahata kotiin kolmeakymmentä litraa hevosentuhkaa. Sitä paitsi hevosen tuhkaaminen maksaisi noin kymmenen kertaa sen mihin minulla olisi varaa. Mayan voisi kuitenkin luovuttaa metsästäjille koiranruuaksi sitä vastaan, että he ampuisivat sen. Se ajatus vaatisi kuitenkin totuttelemista. En kuitenkaan ollut varma mistään muusta kuin siitä, että minä pitelisin Mayan narusta kiinni, lähti se sitten ampumalla tai pistämällä.

Vaivuin synkkyyteen ampuma-ajatusteni keskellä. Pitelin toisella kädellä Mayaa turvasta ja toisella tuin aidan päällä kököttävää kahvikuppia. Päätin, etten enää ikinä ottaisi mitään eläintä, enkä ainakaan hevosta, varsinkaan enää koskaan, enkä ainakaan enää ikinä. Päätin vihata kaikkia eläimiä tästä eteenpäin. Paitsi Mayaa, Miniä ja koiria.

Maya ei kuitenkaan turhia murehtinut terveydestään, hautapaikastaan, eläinten vihaamisesta tai muustakaan. Se paineli hevosenkuolaisia suukkoja päälaelleni kun hörpin jo kylmentynyttä kahvia. Tiesin, että se yritti salaa hivuttaa turpansa niskapuolelleni muka pussaillessaan, ja kun se onnistuisi siinä, se kiskaisisi minut aitaa vasten niin, ettei henki enää kulkisi. Pysyin siis riittävän kaukana hevosesta, vaikka annoin sen hieroa naamaansa päähäni. Sain sen hypähtämään tasajalkaa, kun yhtäkkiä nostin kasvoni ja puhalsin sen sieraimiin niin kovaa kuin jaksoin. Se oli hassun näköistä vielä näin sadannellakin kerralla, kun säikytin hevosen. Toettuaan se tömisteli etujaloillaan niin, ettei se varmana ollut sinä päivänä ollenkaan kipeä. Ajattelin, kuinka kivaa onkaan tehdä Mayalle kiusaa, kun se on suuttuvinaan niin teatraalisesti. Päätin unohtaa huoleni ainakin siihen asti, kunnes Maya olisi uudestaan kipeä.

Lähtiessäni kippistin tyhjän kahvikuppini vielä Mayan turpaan vastan. Se väräytti huuliaan, koska luuli saavansa jotain hyvää. Oletin, että se kääntyisi kannoillaan ja siirtyisi syömään heinäkasalle. Sen sijaan se hirnahti ja seurasi menoani korvat pystyssä. Tiesin, että se ravaisi haan toiselle puolelle tuijottamaan, kun ajaisin pian autolla ohitse. Ihan niin kuin jokaisena kivuttomana päivänä. Päätin unohtaa kaiken maailman shamaanit vielä hetkeksi

perjantai 12. toukokuuta 2017

Palvelusponi





Näin unta, jossa olin vielä yliopistossa. Työskentelin silloin hetken siivoojana, ja unessa Maya oli työparini. Unen maailmassa sellainen oli niin normaalia, että autoin hevostani rutiininomaisesti pukeutumaan työvaatteisiin aamulla neljältä, kun lähdimme kotoa ollaksemme kuudelta töissä.

Ruskan viikkoraha

Ruska oli kysynyt heti aamusta, saisiko hän kaksi euroa, jos imuroisi ja pesisi auton ihan itse. Tiesin, ettei Ruskan siivoamisella ihan puhdasta tulisi, mutta lupasin kokonaiset viisi euroa, jos hän tosiaan niin tekisi. Eihän se nyt vaarallista olisi, jos melkein nelivuotias saisi jotain viikkorahaketta. Innokkaastihan Ruska pesi auton, ja vannotti sitten, etten lähtisi tallille ennen kuin hän on käynyt äidin kanssa kaupassa ja vaihtanut vaatteet, että hän ehtisi mukaan. Lupasin odottaa. 

Tallilla harjasimme yhdessä ilahtunutta Mayaa. Ruskaa vähän jännitti tavallinen harjaaminenkin, koska olin luvannut, että nyt hän saisi ratsastaa ihan itse. Kun tuli aika nousta selkään, Ruska käski hätäisesti odottamaan hetken, että hän ehtisi käydä vessassa. Oli siis pakko pyytää tallipihassa vaeltava Keitaro vahtimaan Mayaa, jotta pääsin paimentamaan Ruskan tallikämpän ovesta sisään, yksin kun häntä en vielä talliin hevosten sekaan uskaltanut päästää. Käskin jättämään samalla tallikämppään repun, jonka Ruskan oli ollut ihan pakko saada ottaa mukaan.

Sitten ratsastettiin. Pää pystyssä siellä mentiin, ja otettiin välillä satulan etukaaresta kiinni, kun liikaa horjahdettiin. Ohjia pidettiin pitkinä, mutta kädet linkussa ja tomeran näköisesti. Maya pysähtyi kiltisti, kun Ruska veti epätasaisesti, mutta erittäin hellästi ohjista. Se lähti liikkeelle varovaisesti, kun Ruska painoi sitä pohkeilla siitä kohtaa, mistä minä yleensä painan polvillani. Kääntymistäkin kokeiltiin, ja ensimmäisen kerran Maya joutui kääntymään Ruskan yhtäkkisen, raivostuneen karjunnan säestämänä, kun tytön mielestä Maya ei totellut tarpeeksi nopeasti. Ruskalle tuli huutamisesta pahempi mieli kuin Mayalle, ja hän yrittikin hyvitellä hevosta kumartumalla halaamaan sitä niin tiukasti, että melkein putosi selästä samalla. Onneksi Maya pysähtyi heti, kun tunsi Ruskan liukuvan liian epätasapainoon. 

Ruska sai pujotella Mayan kanssa kartioiden välistä. Se ei mennyt kauhean hyvin, mutta koska pari kurvia onnistui, Ruska oli ihan tyytyväinen. Hän julisti tulevansa pian kouluratsastajaksi, koska aikoo mennä parin vuoden päästä eskariin, jonka äiti sanoo olevan melkein kuin oikea koulu. Ja sitten Ruska lisäsi menevänsä ensi syksynä kerhoon, "muista se, iskä!" 

Samalla kun Ruska kokeili ihan itse peruuttamista Mayalla, puhuimme siitä, millaista koulua hevoset käyvät. Ruskan mielestä oli huutava vääryys, että hevoset eivät päässeet erityiseen hevoskouluun, vaan niitä koulutetaan kotona. Myös se aiheutti kummastusta, että hevoset menevät kouluun kolmen tai neljän vanhana, eli Ruskan ikäisenä. Kun Ruska alkoi istuskella Mayan käynnissä selkä kumarassa ja nyhtää tamman niskakarvoja irti ajatuksissaan, päätin, että oli aika lopettaa ratsastus.

Kun Maya ratsastuksen jälkeen harjattiin, oli Ruskan pakko päästä taas kesken kaiken tallikämppään, tällä kertaa hakemaan kuulemma jotain elintärkeää repustaan. Jäin taas tallin puolelle odottamaan. Kun Ruska palasi tallikämpästä leveä virne naamallaan ja Pirkan isointa porkkanapussia roikottaen, minulle selvisi, miksi tyttö oli halunnut aamulla kaksi euroa. Kun harjasin Mayan loppuun, annoin Ruskan syöttää sille ihan liian monta porkkanaa. Itsehän hän oli ne ostanut, ja harva lapsi tuhlasi vähän rahansa lemmikkinsä herkkuihin, kun olisi voinut ostaa vaikka karkkia. Muutama porkkana jätettiin pussiin ja vietiin rehuhuoneeseen jaettavaksi kaikille. En voinut antaa Mayan syödä kahta kiloa porkkanaa yhdeltä istumalta.

Mayan huono päivä

Mayalla oli taas surkea päivä. Jo muutaman asteen yhtäkkiset lämpötilanvaihtelut saivat sen nivelet ja lihakset särkemään, muuttui ilma sitten lämpimämmäksi tai kylmemmäksi. Ja lämpötilanvaihteluitahan tänä keväänä riitti! MSM-jauheella oli tamma saatu pidettyä suurin piirtein kävelyttelykunnossa enimmän osan aikaa, mutta välillä oli kauheita päiviä. Yleensä kauheina päivinä riitti tavallisen kipulääkkeen syöttäminen aamurehuissa ja kylmällä avaruuskankaasta tehdyn loimen nostaminen Mayan selkään. Tänään kuitenkin oli niin kivulias päivä, että Mayalla kävi aamusta eläinlääkäri piikittämässä kortisonia polviin ja päivällä hevoshieroja hoivaamassa kaulaa ja runkoa.

Minulle Mayan lääkäröinti on ahdistavampaa kuin tammalle itselleen. Maya tykkää kaikista ja luottaa eläinlääkäriin, mutta minä en pidä uudesta, uuteen talliin muuttamisen myötä vaihtuneesta eläinlääkäristä. Sinäkin päivänä talliin tullessaan hän tokaisi: "jaaha, Mayaa pitää sitten piikittää. Taas. On se kumma..."
Sellaisessa puheessa ei ollut suoraa arvostelua, mutta kyllä minä hänen mielipiteensä äänensävystä kuulin. Hänen mielestään Maya olisi pitänyt viedä ammuttavaksi jo kauan sitten, viimeistään tänä keväänä huonoista ilmoista johtuvan kipuilun takia. Olin kuitenkin vahvasti eri mieltä Mayan lopettamisesta. Ammun sen kyllä vaikka itse heti kun sillä on enemmän huonoja kuin hyviä päiviä. Vielä se oli kuitenkin yleensä onnellinen. Siristinkin silmiäni ja vastasin eläinlääkärile: "niinpä, niin pitää. Otapa sitten ja piikitä. Mayan pitää päästä syömään ja sullakin on varmasti kiire jonnekin muualle."

Hevoshierojasta me tykkäsimme Mayan kanssa molemmat. Hänellä oli omintakeinen tyyli. Hän hieroi aluksi ihan niin kuin kuka tahansa hieroja, mutta kiipeili sen jälkeen Mayan selässä, istui siellä sekä etu- että takaperin hieroen kämmenillään, nyrkeillään ja kyynärpäillään. Maya antoi alahuulensa lerppua ja rentoutui silmät puolitangossa. Välillä häntä huiskaisi, kun hieroja osui erityisen kipeään paikkaan, ja jalka polki jos sattui yhtään liikaa. Erityisesti Maya piti akupunktiosta, sekä neuloilla että painamalla tehtävistä vaiheista. Se piti korviensa painelua rapsutteluna, ja neulat eivät siihen sattuneet. Välillä se väristi nahkaansa, koska ilmeisesti sitä kutitti. Minä sain räplätä kännykkää kynnyksellä istuen ja pitää koko touhua silmällä.

Eläinlääkärin ja hierojan lähdettyä sekä kukkaroni että Mayan olo olivat keventyneet huomattavasti. Tamma pääsi illaksi hakaan syömään, vaikka aamulla sen meno oli ollut niin kankeaa, ettei se olisi päässyt kävelemään hakaan asti itse. Minä kiipesin aidalle istumaan, hevosia katselemaan ja murehtimaan. Rapsuttelin Mayan poskia ja leukaa ja mietin, kuinka hullulta toimintani mahtoi näyttää tavallisten ihmisten silmissä. Kuka hullu laittoi joka kuukausi satoja euroja, pahimpina kuukausina tuhansia, ikivanhan, rikkinäisen hevosen hoitoihin? Tiesin hyvin, ettei Mayalla enää ratsasteltaisi yhtään nykyistä useammin tai raskaammin, vaikka sitä kuinka hoitaisin.

Maya tuhahti ja teki vihaisen raviympyrän, kun nyppäsin sen päästä tuntokarvan, joka oli kasvanut kiharalle ja painoi silmää. Se palasi kuitenkin takaisin ja lepuutti vielä vähän aikaa päätään sylissäni. Vaikka oli toukokuun puoliväli, yksinäisiä lumihiutaleita leijaili Mayan selkään kesäkarvan sekaan, ja hakaan, jonka reunoilla kasvoi jo ruohotuppoja. Mitä minä siitä välitin, mitä eläinlääkäri tai hevosettomat kansalaiset ajattelivat? Ymmärsihän nyt jokainen, joka Mayaan tutustui, ettei hevoseni ollut vielä ongelmajätettä, vaan maailman paras lemmikki.

torstai 13. huhtikuuta 2017

Aamulenkki

Jaksoin pyöriä sängyssä yli kaksi tuntia ennen kuin nousin, nielaisin yöpalan ja lähdin ovesta ulos. Kello oli vähän yli viisi, kun hiippailin Hukkasuon tallin ovesta sisään. Tuoksui heinältä ja hevoselta, ja minä hiivin käytävää eteenpäin kuin ninja. Muutama hevonen oli hereillä ja puhisi tyytyväisenä kuvitellen aamupalan tulevan vähän aikaisemmin tänään, mutta suurin osa vielä nukkui.

Maya oli hereillä, mutta makoili vielä. Näyttäydyin sille karsinan oven takaa ja odotin sen tunnistavan minut ennen kuin avasin sen oven. Vasta oven avautuessa se punnersi itsensä pystyyn nivelet paukahdellen. Tarjosin sille leipää, jonka se söi tyytyväisenä silittäessäni sen kaulaa.

Ei mennyt kauaa, kun olimme jo ulkona. Jätin talliin lapun siltä varalta, joku sattuisi tulemaan paikalle ennen kuin palaisimme. Oli kylmä, ja lintujen aikainen varhaiskeväinen titityy kuulosti sarastavassa aamussa metalliselta. Onneksi Maya oli harjattu illalla niin hyvin, että sain vain sipaista pölyharjalla purut sen selästä ennen kuin kiinnitin sen riimun kumpaankin poskirenkaaseen narun ja nousin sen melko matalalta ja kapealta tuntuvaan selkään.

Hiippailimme käynnissä pimeyteen, Maya pää matalalla ja vielä välillä haukotellen, ja minä kahta riimunarua löysinä sen kaulalla pidellen. Kavioista kuului rouhiva ääni hiekkatiellä, ja linnut piipittivät puissa. Tuuli suhisi, mutta vain vähän. Muuten oli ihan hiljaista, koska autotkin nukkuivat vielä pihoissaan.

Kun kuusimetsän takaa alkoi näkyä kalpeanpuoleista auringonkajastusta, puristin Mayan kylkiä pohkeilla. Se alkoi ravata hitaasti ja rennosti, pää matalalla, vähän nyökytellen. Istuin sen selässä niin huonosti ja mukavasti, että ratsastuskoulussa opettaja olisi heti komentanut olemaan kunnolla. Olin liian takana ja jalkani olivat melkein Mayan kainaloissa kylkien sijaan, ihan niin kuin olisin istunut puutarhakeinussa enkä suinkaan hevosen selässä. Tiedostin sen oudon hyvin, enkä aikonutkaan korjata asiaa. Meidän vanhusten, minun ja Mayan, ei enää tarvinnut olla tuntiratsukko.

Ravissa me sujahdimme metsäpolulle ja haistelimme kylmää kevääntuoksuista ilmaa. Näimme hiiren tai rotan, ja monenlaisia lintuja, joista tunnistin vain fasaanin. Maya ei piitannut sen rääkäisystä, vaan ravasi eteenpäin, koko lenkin, koko metsän läpi, kunnes putkahdimme eräästä ojasta hiekkatielle. Silloin pysähdyimme yhteistuumin katsomaan, ettei autoja tule, ja jatkoimme matkaa käynnissä.

Hiekkatiellä laskin riimunaruohjat käsistäni ristiin Mayan kaulalle. Otin sen harjasta tukea, ja venytin jalkani niin pitkiksi kuin suinkin. Lonkista kuului vaimea paukahdus, mutta ei mitään enää, kun asettauduin vihdoin istumaan niin kuin ratsastajan kuuluukin. Maya pysähtyi omin päin haukkaamaan kevään ensimmäisen, osin jäätyneen voikukan ja jatkoi sitten matkaa.

Viimeinen osuus ennen tallin hiekkatietä oli asvalttia. Mayan kavioiden rouske muuttui metalliseksi kalahteluksi, kun hevosenkengät osuivat asvalttiin. Aamuvirkku mopoilijatyttö ajoi ohitsemme, ja nostin kättä kiitokseksi, kun hän asianmukaisesti hiljensi vauhtiaan. Maya katseli hänen peräänsä korvat pystyssä, mutta ei keskeyttänyt kulkuaan.

Tallilla päästin Mayan suoraan hakaan. Turhaa se menisi vartiksi sisälle, ennen kuin joku sen toisi taas takaisin. Se jäi ulos rennon letkeästi, vaikka ei olekaan kuukausiin tarhaillut ilman uskollisia aseenkantajiaan, Miniä ja Jackalia. Jätin sen aitaukseen ja lähdin töihin.

torstai 6. huhtikuuta 2017

Kevätsiivous

"No niin! Kaikki kolme vajakkia! Pois siitä!"
Niitä oli joka puolella. Niiden alueellahan minä olin, mutta olisin toivonut sentään vähän kunnioitusta. Yksi niistä työnsi turpaansa huppuuni, ja vaikka hätistelin sitä pois, aina sen ruskea olemus oli uudelleen takanani. Vähän väliä löin sitä vahingossa talikonvarrella kaulaan, kun se seisoi niin lähellä. Eivätkä ne kaksi muutakaan paljoa kauempana olleet! Toinen kummitteli kottikärryjen takana ja tuijotti silmää räpäyttämättä tosi ahdistavasti. Sitä ei haitannut alkuunkaan, vaikka se sai välillä lantaa silmilleen, koska niin kiinnostavaa oli sen mielestä haan puhdistaminen. Siinä se vain törrötti ja tuijotti, mitä se muutenkin kyllä teki aina suurimman osan päivästään. Kolmas sentään liikkui koko ajan: ravasi kahden tamman ja minun ympärillä ja yritti haastaa tarhakavereitaan leikkiin. Ruunakin oli onnesta soikea, kun sen haassa oli oikein elävä ihminen, ja vieläpä niin jännissä hommissa kuin siivoamassa!

"Maya! Oikeasti häivy!" ulvoin epätoivoisena, kun pajautin taas ruunikkoa talikolla poskeen. Maya otti nyrpeän askeleen taaksepäin ja Mini hirnahti kysyvästi kottikärryn toiselta puolelta. Jackal vilisi joka puolella niin kuin sitä olisi ollut seitsemän kappaletta, ja minua hikoilutti. Heitin Mayaa pipollani, jotta se leikkisi vaikka sillä. Tottahan tamma poimi uuden lelunsa maasta ja heilutteli sitä suussaan, mutta pian sen naama oli taas niskassani, kun en lähtenyt sen enempää leikkiin mukaan.

"Ei Crimis varmaan tarkottanu että siellä pitää siivota just tällä sekunnilla", Ellen huusi tallipihasta. 
Käännyin katsomaan. Oli hiki ja ärsytti. Ellen näytti taluttavan Rallia, ilmeisesti olivat menossa ratsastamaan.
"Mä lähden kohta kotiin!" huusin takaisin, "en mä ehdi enää yöllä siivota!"
"Laita Susanna siivoamaan!"
"Enkä! Valtaosa tästä kakasta tulee mun hevosista!"

Jatkoin siivoamista. Talikoin lantaa, vähän Jackalin kavioita ja kerran uteliaan Minin nenääkin, joka ilmestyi tyhjästä tielleni. Välillä pysähdyin ottamaan Mayalta pipon takaisin päähäni, ja hetken kuluttua tein saman uudestaan, koska hevoseni on varkaiden sukua. Siirsin kottikärryt seuraavaan paikkaan ja puskin ne Miniä päin, jotta se väistäisi. Hätistelin Jackalin kauemmas ympäriinsä varisseilta heiniltä ja keräsin nekin lantakuormaan. Estin Mayaa syömästä heiniä ensimmäisen, toisen ja kahdeksannen kerran. Uhkailin Miniä talikolla pois tieltä ja työnsin Mayan pois muhkean lantakasan päältä samalla kun yritin huutaa Jackalille, ettei kaataisi kottikärryjä. Ei kaatanut, mutta hetken kuluttua Mini kaatoi, ja sain urakoida koko kasan uudelleen kyytiin. Jouduin pistämään Mayaa kylkeen talikolla, jotta se pysyisi vähintään metrin säteen päässä kottikärrystä ja huonoksi menneistä heinistä. 

Kun viimein olin valmis, hilpeä saattueeni käveli kanssani ihan portille asti. Jokainen olisi tullut mielellään mukaan, mutta ajoin kolmikon kauemmas. Hyvästelemättä minä sitten poistuin ja päätin, etten enää ikinä haluaisi nähdä hevosia. Ainakaan ennen ensi kertaa.

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Huonoin tarina, jonka Keitaro on koskaan kuullut

Tarinoissa esiintyvät hahmot esitellään Hukkasuossa, koska siellä ne elävät Mayan ja muiden hevosten kanssa

***

"Hyvää teetä, kuka keitti?" sanoin merkitsevästi kupillinen laihaa kahvia kädessäni.
"No ei se nyt niin laihaa ole", Keitaro havahtui nurkassa.
"Jos lusikka ei pysy siinä pystyssä, se on liian laihaa!" väitin heti.
"Laita siihen tosi paljo sokeria. Sillon pysyy kans. Paitsi sä laitat muutenkin viis lusikallista."
"Mun toinen nimi on Diabeetus. Diabeetus Mortimus. Millä nää saa korjattua?"

Laskin kupin pöydälle Keitaron eteen ja kaivoin taskustani sen vierelle sirpaleita, jotka olivat olleet kännykkäni ja silmälasin.
"Siis haluatko sä varta vasten olla Niitä Tyyppejä, joiden silmälasit on pikaliimattu? Ja kuka muka enää käyttää muuta puhelinta kuin älypu-"
"Hyi yök, kuka on kussu kahvinkeittimeen?" juuri tallikämppään saapunut Max kysyi naama irvessä kahvinkeittimen viereltä.
"Valittakaa nyt kaikki!" Keitaro huokaisi teatraalisesti.
"Keitaro keitti pahaa kahvia, mutta keskittykää nyt olennaiseen! Katsokaa mun puhelinta! Ja laseja!"
"Häh, mikä puhelin? Vieläkö jollain on muka noita?" Max ihmetteli noin kahdeksaan osaan jakautunutta värinäytötöntä, epä-älyllistä puhelintani.
"Mä en osaa käyttää niitä kosketusnäytöllisiä! Sitä paitsi ne hajoaa heti. Varsinkin jos asuu kolmevuotiaan lapsen kanssa, tai hevosen kanssa! Tai jos työkseen kaitsee eläintarhaa."
"Mitä noille siis kävi. Putositko sä?"

Aloitin kertomaan tarinaa. Olin todella ollut ratsastamassa maastossa ja pudonnut, mutta pehmeästi ja hiljaisesta vauhdista. Nousin silloin saman tien takaisin Mayan satulaan, ja matka jatkui. Puhelin oli ehjä ja lasit päässä. Sitten Maya oli alkanut yllättäen muka pelätä jonkun pihassa ihan hiljaa katselevaa koiraa.

"Ja sit sä putosit uudestaan ja ne hajos. Olipa jännä tarina", Keitaro irvaili.

Pääsimme kuitenkin melko hyvin koiran ohitse, mutta lopulta se haukahti takanapäin ja Maya otti pienen spurtin. Silloinkaan en pudonnut toista kertaa, vaan Maya rauhoittui nopeasti ja jatkoimme matkaa käynnissä. Hetken päästä tamma alkoi kuitenkin ontua.

"Sit sä tulit alas ja pudotit puhelimen ja Maya astu sen päälle ja sit hikosit niin että lasit putos ja se astui niidenkin päälle!" Max arvasi.

Tarkastin sen jalat, mutta mitään näkyvää ei löytynyt. Kengissä ei ollut kiviä, en nähnyt halkeamia tai haavoja, mikään nivel ei ollut kuuma tai aristanut. Maya kuitenkin ontui, joten lähdin sen kanssa kotiinpäin kävelyttäen sitä.

"Ja sitten joku jengi otti sut kii ja hakkas ja rikko sun kamat!" Max keksi.
"Ei kun avaruusolennot, ja tavarat hajos koepalojen ottamisessa. Kerro jo", Keitaro pyysi.

Kotona kutsuin Mayalle kengityssepän, koska en oikein pidä alueen eläinlääkäristä, tai luota hänen asiantuntijuuteensa. Seppä sen sijaan on hauska höpöttäjä, joka tuntee hevoset, ja osaa vuolun yhteydessä tunnustella Mayan lihaksetkin. Seppä ajeli tallille nopeasti ja totesi, että Mayalla on paise kaviossa. Sitä pitää hautoa. Tein siis saman tien hauteen vedestä, merisuolasta ja mäntysuovasta.

"Ja Maya potki sua päin pläsiä ja puhelinta kun puhelin korvassa yritit hautoa sitä" Max arvasi uudelleen.
"Ei! Vaan se astui mun puhelimeen, kun se putos taskusta, ja sit yritin niin nopeesti saada pelastettua sen, että mun lasit putos täysillä käytävälle. Ja astuin niiden päälle tietenki", kerroin.
"Tää oli ehkä huonoin tarina, jonka oon ikinä kuullu!" Keitaro valitti, "tää olis mahtunut yhteen lauseeseen: kämmäsit ja pudotit puhelimes ja lasis ja ne hajos!"
"Oot muuten oikeassa", hymähdin.

maanantai 27. helmikuuta 2017

Maya ei arvosta

Maya oli tulevinaan luokseni haan portille jo kolmatta kertaa. Se lähestyi velmusti minua vilkuillen ja hieman kaarrellen, pää ihan matalalla ja korvat ystävällisesti minua kohti. Ojensin taas käteni sille, ja taas se juoksi riemastuneesti hirnuen pois hieman ennen kuin sain kiinni sen pitkäksi venähtäneestä harjasta. Sen römeä hirnunta kuulosti röhönaurulta, ja sen siipimies Jackal yhtyi nopeasti ravaavaan kuoroon. Olisi naurattanut, jos ei kahden hevosen ivanauru olisi ennemminkin itkettänyt.

Paiskasin pörröiset lapaseni puolisulaan maahan, ja kun Maya ravasi ohitse, heitin sitä pipollani pää punaisena. Hikoilutti ja raivostutti. Vaikka olin vannonut, etten ikinä mene varta vasten hakemaan Mayaa haan sisäpuolelta, ettei se oppisi ärsyttäväksi, luikahdin hakaan. Otin riimun ja narun mukaan, enkä edes yrittänyt piilotella niitä hevoseltani. Jackal tuli korvat pystyssä luokseni, ja olin heti kateellinen sen emännälle työteliäästä ratsusta.

Hetken kuluttua Maya alkoi taas mutkitella ja madella minua kohti niin kuin mato. Annoin sen tulla, mutta lopulta en ojentanutkaan kättäni, vaan löin Mayaa riimunarun pehmeällä päällä. Se tietenkin ehti väistämään, mutta säikähti jonkin verran ja juoksi tiehensä rapaklöntit kavioista lennellen. Sen jälkeen en antanut sen hidastaa, vaan ajoin sitä riimunarulla laukassa. Juoskoon, se ilkiö, vaikka juoksisi polvensa rikki, mutta kun ei kiinni suostunut antamaan, niin ei saisi rentoutuakaan.

Ei kestänyt kauaa, että Maya alkoi puuskuttaa ja yritti lähestyä minua. Tiesin kuitenkin sen metkut: se oli joskus ennenkin kuvitellut voivansa elää villihevosen elämää, eikä se vieläkään antaisi kiinni. En siis päästänyt sitä vielä lähelleni, vaan pelottelin siihen lisää vauhtia. Jackal söi kauempana heiniä: sitä riehumiseni ei kiinnostanut enää, kun se huomasi minun olevan vain Mayan perässä.

Kun tiesin Mayan olevan valmis, kävelin portille päin. Väsynyt hevoseni ravasi nopeasti perääni ja piti korvia nöyrästi sivuille taivutettuina, kun pujotin riimun sen päähän kävellessämme. Olin edelleen vähän vihainen, enkä edes taputtanut Mayaa. Se pentele oli päättänyt kuluttaa energiansa pelleilyyn, joten en voisi enää edes ratsastella sillä. Lähdimme siis riimulenkille: minulla oli muutenkin Mayalle kahdenkeskeistä asiaa.

Sitä mukaa kun kävelimme, kiukkuni haihtui. Maya ei enää pelännyt minua, vaan aloitti tutun tervehtimisrituaalinsa näin jälkikäteen. Se puski itseään syliin ja halusi, että hieron sen korvia käsilläni ja sen turpaa nenälläni. Sitten se halusi halia, keskellä kävelytietä - mutta jämähti sitten paikalleen turpa taskussani. Hetken kuluttua se vetäytyi hitaasti pois ja muuttui etäiseksi. Kun kävelin, se seurasi kuin mikä tahansa ratsastuskoulun opetushevonen: kiltisti, mutta automaattisesti ja tylsästi, ilman mitään persoonaa. Naksuttelin kieltäni. Tiesin, miksi Maya suuttui. Sen hevosennenä haistoi helposti totuuden taskustani. Minulla oli toinen nainen. Aika selittää.

"Kuule, ei se ole sellaista kuin sä luulet."
Maya seurasi minua katsellen ojanreunaa.
"En mä suunnitellut sitä mitenkään, Maya!"
Hevoseni olisi pyöritellyt silmiään, jos olisi osannut.
"Se vaan tapahtui! Mä kävin Alegressa vaan yhden kerran, ja mä vaan katselin! Mutta sitten mä tapasin Minin, ja kun vaimokin antoi luvan, tai siis tarkotan että kun täytyyhän ihmisen saada ratsastaa ja sä et Maya enää kauheesti halua, niin mitä mä olisin voinut tehdä? Mitä sä haluat että mä sanon? Haluatko sä että mä sanon että oon aina halunnu nuoremman tamman, no mä oon aina halunnu nuoremmankin tamman!"

Maya olisi halunnut jo kotiin. Se yritti kääntyä takaisin, mutta minä halusin vielä kävellä ja jutella asian sen kanssa valmiiksi. Ehkä se luuli, että hylkäisin sen, tai että raahaisin sen hakaan jonkun vieraan tamman, josta se ei pitänyt ollenkaan. En minä voisi sitä sellaisen mielikuvan kanssa jättää tallille. Sen piti tietää, että jos pystyisin pitää vain yhtä hevosta, pitäisin aina Mayaa, ja Maya tulisi aina ensin.

"Se on Maya kiva tamma."
Maya katsoi minuun ja näin sen silmissä kiinnostuksen pilkahduksen. Ajattelin tamman ymmärtävän, vaikka oikeasti se taisi kiinnostua äänensävystäni, jonka se kuvitteli lupaavan herkkuja uuden ystävän sijaan.
"Te tapaatte joku päivä tässä. Sä varmasti tykkäät siitä. Se on rauhallinen tyttö jonka kanssa sä voit hirnuskella. Voit näyttää vaikka Jackalin sille. Mä olen vähän kysellyt, voisiko se Mini muuttaa tänne, kun sitten olisi helppo nähdä teitä molempia samalla kertaa, ja täällä sen pitäminen olisi halvempaakin..."

Maya oli kyllästynyt joko seisoskeluun tai jutteluuni ja se halusi takaisin hakaan syömään. Se lähti kävelemään omin päin. Niin lujaa se ei mennyt, että se olisi temponut riimunarua käsistäni, mutta se kulki aina pari askelta minun edelläni, vaikka kuinka kiihdytin vauhtiani. Olisin saanut huutia kaikilta maailman hevosihmisiltä, jos joku olisi nähnyt, miten hevoseni talutti minua. Yritin kyllä ravistella ja nykiä riimunarua, mutta ilmeisesti Maya olisi suostunut pysähtymään vain, jos olisin tehnyt narusta silmukan sen turvan ympärille ja vetänyt.

Tallilla Maya pysähtyi keskelle pihaa. Se seisoi kopeana paikallaan eikä ollut huomaavinaankaan, kun yritin silittää sitä. Se salli minun kuitenkin taluttaa itsensä karsinaan, ja riimunkin se antoi ottaa pois. Kun yritin lähestyä sitä kaviokoukun kanssa, se irvisti niin kuin kiusattu susi. Mietin, uskaltaisinko mennä sen karsinaan, mutta sitten tulin järkiini. Miksen uskaltaisi? Mitä Maya voisi muka tehdä, kun se ei missään tapauksessa purisi eikä potkisi? Pitää mykkäkoulua vai?

Jalkojaan Maya ei nostanut suosiolla. Sain vasemman etukavion nostettua ja puhdistettua, kun nojasin koko painollani tamman kylkeen. Takajalka ei kuitenkaan noussut niin helpolla.

"Tappelettekste?" kuului käytävältä. Käännyin hikisenä katsomaan. Siellä oli Ellen, ilmeisesti tulossa ratsastamasta, koska hänellä oli kypärä päässään ja punaiset posket.
"No ei, tai no joo, Mayalla on taas paha päivä", huokaisin.
"Mä annan aina heiniä jos joku on ärsyttävä hoidettava. Ne ei yleensä sitten muista kiukutella kun ne syö", Ellen huomautti, "mä voin hakea vähän."

Kun Maya sai pienen heinäkasansa ja alkoi pureskella korsia, sen luimukorvat ponnahtivat taas pystyyn ja jalatkin nousivat. Huomasin, että yksi kenkä oli löysällä, mutta en uskaltanut edes yrittää soittaa seppää sille illalle, enkä ainakaan uskaltanut itse lyödä sitä kiinni. Olkoon nyt löysällä vielä yön yli, ei Maya siihen kuolisi, ja joku saisi lyödä sen kiinni sitten aamulla, kun tamma olisi paremmalla tuulella.

Lähtiessäni olisin halunnut vielä taputtaa Mayaa ja antaa sille porkkanan, vaan eipä kelvannut hellyys sen paremmin kuin ruokakaan. Tamma käänsi pyllypuolensa ovea kohti ja vain vilkaisi minua, kun pudotin herkut sen ruokakuppiin. Kun vielä vilkaisin hevostani tallin ovelta, näin sen maiskuttelevan porkkanaa ruokakupista. Tämä oli taas näitä päiviä.


Puhe on Ministä, uudesta ponistani

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Maya on yhtä vanha kuin iskä


"Iskä sä oot ihan pyllyhousu!" Ruska valitti hevosen selästä.
"Noh noh! Miks iskä muka on semmonen?" kysyin. Taluttelin Mayaa ja Ruskaa kentällä.
"Mä sanoin jo! Mä meen itte! Mä osaan!"
"No niin sanoit. Mitäs nyt kun sun kantapäätkään ei vielä yllä satulasiipien alapuolelle? Millä ajattelit mennä itte? Pitäis vuokrata sulle poni..."
"Mä en halua ponia! Mä meen itte Mayalla! Mä näytän sulle vielä! PÄÄSTÄ IRTI!"
"Mä päästän. Sä et saa sitte yhtään heilua, huutaa tai raivota siellä! Kato nyt, sä meet ihan itte!"

Nostin Mayan riimunarun sen kaulalle ja kävelin rinkiä hevosen vierellä. Ruska piteli löysiä ohjia pää pystyssä ja ratsasti hyvin keskittyneenä kulmat kurtussa ja suu mutrussa. Välillä hän horjahti Mayan askelten tahdissa sivulle tai toiselle, mutta otti aina silloin satulasta kiinni ja könysi parempaan asentoon. Maya katseli silmäkulmastaan minua ja tajusi kyllä olevansa yhä talutettavana, vaikka oli ilman narua. Se ei piitannut Ruskan huojumisesta, vaan tiesi ettei hänen liikkeitään voi tulkita minkään sortin painoavuiksi. Olin ylpeä hevosestani, enkä voinut olla silittämättä sen kaulaa ohimennen.

"No niin. Nyt kun sä meet itte, käännäpä heppa kävelemään tänne iskän perässä. Näytä miten käännettiin!"

Peräännyin Mayan viereltä pari askelta. Ruska veti kömpelösti mutta tavattoman hellästi sisäpuolen ohjasta. Puolittain sen vuoksi ja puolittain minua seuratakseen Maya kääntyi laiskasti lävistäjälle perässäni. En ole vielä sanonut Ruskalle pohjeavuista, painoavuista tai edes tukevasta ulkopuolen ohjasta mitään. Hänen jalkansa ovat kaukana oikeista kohdista vielä, eikä keskittymis- tai käsityskykykään ihan olisi riittänyt. Ruska luuli vielä ratsastamisen olevan helppoa, ja Maya mahdollisti kiltisti ja mielellään tyttäreni illuusiot. Se tykkäsi Ruskan kanssa kävelemisestä. Tyttö oli kevyt kantaa selässä, ja vaikka hän heilui ja hytkyi ja huusikin välillä, ei hän sentään kiskonut ohjista, paukuttanut pienillä terävillä kantapäillään tai muutenkaan tahallaan tehnyt pahaa.

"Hyvä hyvä. Kumpaan suuntaan käännytään? Mayan pää vai pylly talliin päin?"
"Pylly!"
"Okei. Käännä sitte tänne iskän perässä."

Maya kääntyi. Maiskautin sille, jotta sen lompsotus olisi edes käpöttelemistä, eikä hiihtämistä. Ruska loi minuun murhaavan katseen, kun komensin hevosta, mutta ei saanut raivaria. Maya kiihdytti käyntiään hieman ja käänsi toisen korvansa Ruskan suuntaan.

"Mites pysäytetään? Osaatko pysättää tähän?"
"Vedetään ohjaksista!" Ruska tiesi pää pystyssä ja ylpeänä.
"Vedä sitte hellästi taas."
"Kyllä mä osaan!"

Niinhän Ruska osasikin. Löpsöt, roikkuvat ohjat kiristyivät hetkeksi hellästi, kun Ruska koukisti ohjanperiä pitelevät kätensä niin tiukkaan koukkuun, että lapaset osuivat häntä poskiin. Maya pysähtyi ja pureskeli kuolainta. Hetken kuluttua Ruska maiskutti sen liikkeelle märillä moiskahduksilla. Maya vilkaisi ensin minuun kuin varmistuakseen, ja lähti sitten taas kävelemään vierelläni. Silitin sitä poskesta mennessämme, ja se hörähti ihan hiljaa.

"Mä ravaan", Ruska ilmoitti yhtäkkiä.
"Ei kun tää on käyntiä. Hevosen kävely on käyntiä", korjasin.
"Eikä! Kun nytte mä ravaan", Ruska vaati.
"Ai jaa sitä sä meinasit. Etkä ravaa!"
"Miksen?"
"Muistaksä kun iskä ravas Mayalla? Iskä pomppi siellä selässä ja sä sanoit, että se näyttää vaaralliselta. Sä oot pienempi, niin lennät korkeemmalle. Joten sikset ravaa."
"Mä haluan!"
"Kuule, meeksä vielä itte tätä käyntiä, vai annetaanko jo Mayan mennä kaverien kanssa ulos?"

Ruska oli selvästi kiukkuinen, mutta oli rauhassa Mayan satulassa. Onneksi hän ei osannut komentaa Mayaa raviin itse, enkä minä varmasti neuvoisi vielä pitkään aikaan.

Jonkin aikaa pysäyttelimme ja kääntelimme heppaa Ruskan kanssa kentällä, ja koetimme peruuttaakin vähän. Ruska unohti nopeasti kiukkunsa, kun sai opetella peruuttamista. Hän lopetteli ratsastuksen hyvillä mielin ja talutti Mayan ylpeänä harjattavaksi. Ruskan työ oli taas hinkata Mayan jalkoja mahdollisimman pehmeillä harjoilla, kun minä laitoin tamman muuten kuntoon. Maya oli tyytyväinen, kun ei ollut joutunut oikeisiin töihin.

Viimeiseksi talutimme Mayan hakaan. Se jäi portille ihmettelemään, joten Ruska pystyi vielä silittämään sen naamaa märillä lapasillaan. Maya nyrpisti nenäänsä moiselle ja kääntyi sivuttain, jotta Ruskan vetiset hellyydenosoitukset osuisivat sen kaulaan eivätkä silmiin.

"Kuinka vanha Maya on?" Ruska kysyi yhtäkkiä.
"Se on melkein yhtä vanha ku iskä", vastasin.
"Sehän on sitte aika nuori!" Ruska ilahtui.
"Hmm, kuule. Muistatko kun viime kesänä iskän kesyrotat meni rottien taivaaseen?"
"Joo."
"Ne oli kaksvuotiaita. Ihminen on vielä ihan pieni lapsi kaksvuotiaana, mutta rotta on tosi tosi vanha sillon. Heppakin on aika vanha iskän ikäsenä, vaikka iskä ei vielä oo yhtään vanha ihminen."
"Kuoleeks Maya?" Ruska kysyi huolestuneena. Hän lopetti Mayan kaulan kastelemisen ja katsoi minua silmiin.
"No ei! Ei se nyt niin vanha ole. Ja joskus sadan vuoden päästä kun on, niin... No ollaanhan me tästä ennenkin puhuttu. Se menee hevosten taivaaseen, ja sille voi vaikka jutella sinne jos tulee ikävä. Oothan sä rotillekin jutellut rottien taivaaseen iskän kanssa. Samalla lailla."
Ruska mietti kulmat kurtussa. Odotin, jatkuisiko hänen vakava pohdintansa. Koska asia tuntui olevan selvä, oli aika lähteä autolle päin ja johdatella keskustelu siihen, mitä Ruska haluaisi syödä illallisella. Kuulemma spagettia ja soijarouhekastiketta.

Kun olin vyöttänyt Ruskan autoon ja kiersin itse auton nokkaa päästäkseni paikalleni, satuin vilkaisemaan kottikärryjä talliin työntävää Susannaa. Hän kohotti toista suupieltään ja nyökkäsi tervehdykseksi. Minä toimin niin kuin olisin halunnut muiden toimivan, kun minun isäni muutti kuusi vuotta aiemmin ihmisten taivaaseen: ainoastaan hymyilin, nostin kättä ja istuin autoon. Ruska puristi Maya-nimistä ruskeaa muovihevostaan ja oli jo unohtanut kaikki huolet kuolemasta, niin kuin sen ikäisen lapsen pitääkin.

Yksi tavallinen Maya

Istuin aidalla lukemassa Mayalle ääneen Harry Salmenniemen Texas, sakset -teosta. Se kuunteli tarkasti. Välillä se teki kirjaan kauraisia kuolajälkiä katsoessaan tekstin asettelua oikein läheltä, kun käänsin kirjaa ja näytin sille sivua. Jackal huiski hännällään kauempana jo minun ja Mayan kaikkiin touhuihn tottuneena, mutta Mosse kiersi meitä levottomin askelin hyvin epäileväisenä.

Ehdimme Mayan kanssa käsitellä aika monta sivua ennen kuin saimme ihmisseuraa Crimiksestä.
"Terve. Missä Ruska on? Luetsä usein runoja? Siis ääneen? Hevoselle?"
"Niin paljon kysymyksiä, niin vähän vastauksia", huokaisin, "Ruska lähti Maijan kanssa ostamaan ekaa omaa kultaista kaulakorua kaupungista. Kuulemma ottaa hevosenmuotoisen. Oliko se sopinu jotain sun kanssa? Ei se ainakaan ole muistanut kotona sanoa, että teillä on jotain menoa?"
"Mayan? Mayan kanssa?" Crimis kysyi.
"Äitinsä. Maijan."
"Ai... Mitä te luette - tai siis ennemminkin, miks sä luet hevoselle?"
"Tätä", näytin kirjaa, "ja katopa mitä käy jos yritän lukea tässä ilman Mayaa."

Nostin kirjan ylös ja olin silmäilevinäni sitä. Maya tuijotti minua hetken toisella silmällään. Se huokaisi, kuopaisi maata ja pärskähti. Hetken se odotti, ja kun mitään ei tapahtunut, se asetteli päätään syliini hyvin huolellisesti ja huomiotaherättävästi. Silitin sen otsaa hajamielisen oloisesti, ja se huokaisi uudelleen. Kun silitys loppui, Maya päästeli kummallisia, iniseviä ääniä. Parissa sekunnissa se kyllästyi ja pukkasi turvallaan kirjaa alhaaltapäin niin kovaa, että se väkisinkin irtosi otteestani ja putosi hankeen. Se katsoi minua toruvasti ja työnsi turpansa melkein kiinni naamaani, jotta pussailisin ja hellisin sitä välittömästi ja paljon.

"Mä veikkaan ettei se ollu noin lellitty ennen ku tuli sulle", Crimis nauroi.
"Oli se. Sä unohdat, että mä lellin sitä jo varsana, vaikka se ei ollu mun."
"Ihme ettei se ole vihanen... Millasta sillä on ratsastaa? Tai oli?"
"Parasta, kokeillaanko?"

Niin lähti Maya harjauspuomille. Se oli hyvällä tuulella ja nopea laittaa kuntoon. Texas, sakset jäi harjasankoon odottamaan, ja minä ojensin Crimikselle Mayan suitset. Sanoin, että hevosella ei ole ainakaan vuoteen ratsastanut kukaan muu kuin minä, ellei Ruskaa lasketa, joten Maya ei välttämättä enää ymmärtäisi ihan kaikkea, minä kun olen verrattaen kehno ratsastaja.

En joutunut häpeämään Mayaa kentällä juuri lainkaan. Se käveli ja ravasi kiltisti ja varovaisesti, koska ei osannut ennustaa, minkä tasoinen uusi ratsastaja sen selässä oli. Yhden äkkipysäyksen se teki hämmentyessään erilaisista, napakammista ohjasavuista.

"Tylsää", huusin, "laita se töihin. Se ei oo enää nopea, mutta osaa kaikkea jännää. Nosta laukka tonne suorilta jaloilta ja tee liukupysähdys, nojaa vaan kunnolla taakse koska se sitten osaa oikeesti jarruttaa takajaloilla!"

Maya tiesi heti, mistä oli kyse. Se kiihdytti muutaman askeleen aikana ikäänsä ja kentän kokoon nähden huimaan laukkaan, ja löi sitten kaikki jarrut pohjaan niin että jää ja hiekka lensi.

"Aika hyvin mummolta", Crimis kehui ja laskeutui selästä.
"Osaa se muutakin, mutta ei vaan jaksa kauheen paljoa kerralla. Eikä se nyt niin vanha oo", puolustin Mayaa. Otin ohjat vastaan, kun tarjottiin, ja nostin ne Mayan kaulalle. Tyrkkäsin sitä lapaan, jotta se liikkuisi. Se pudisteli päätään ja lähti itsekseen suorittamaan loppukäyntejään.

Crimis katseli hetken minun Mayaani ja alkoi sitten puhua. "Älä nyt taas suutu, mutta miksi sä halusit ottaa noin vanhan hevosen? Kyllähän sä olisit kiintyny toiseenkin hevoseen, ja moni pitää parikymppistä hevosta jo ongelmajätteenä."
Maya päätti pysähtyä keskelle kenttää. Huusin sille vihaisesti, että "pitääkö mun tulla sinne vai käveletkö itte" ja se nytkähti huokaisten taas liikkeelle. Se vahti silmäkulmastaan, koska huomioni kääntyisi muualle ja se saisi laiskotella.

"Mä oon kiintyny siihen niinku syylään", vastasin.
"Syylään!"
"Maya oli Mêl Serenin tylsin hevonen ja siksi mun piti hoitaa sitä, kun mä olin nuorin ja viimeksi palkattu. Siellä oli vaikka mitä komeita hevosia, ja yks tavallinen Maya. Mä sain ratsastaa sillä ja olisin halunnu mielummin mennä isommilla puoliverisillä, mutta lopuksi Mayastakin löytyi ihan oikea persoona kaiken sen tylsyyden alta. Tottakai kaikki muut näkee vaan, että se on tavallisen näkönen hevonen, ihan perusratsu ja kaikin puolin keskinkertanen ja niin se onkin. Sit salaa se on kuitenki tosi leikkisä, mustasukkanen, itsepäinen ja oikeesti tosi omituinen välillä. Jos joku jaksaa hengailla tän tylsän hevosen kanssa, niin lopulta se ei ole enää ollenkaan tylsä. Tai siis kuinka moni muu hevonen lukee kirjaa, hakee keppiä, tai muutenkaan leikkii kenenkään muun kun toisen hevosen kanssa? Varsinkaan kakskymppisenä? Ei se haittaa, että Maya on aika tavallisen näköinen ja kokoinen. Sitten muilla on komeemmat hevoset. Mulla on leikkisin, ja uskaltaisin väittää että fiksuin. En mä löydä ikinä toista hevosta, joka on puoliksikaan niin erikoinen kuin tämä ihan tavallinen Maya."

Maya käveli jo kolmatta kertaa ohitsemme vieläkin mulkoillen. Otin sen ohjasta kiinni ja silitin sen kaulaa. Se reagoi niin kuin kaikki maailman tylsät, tavalliset hevoset: ei mitenkään. Sen päässä takoi sama ajatus, kuin kaikkien muidenkin massahevosten päissä siihen aikaan päivästä. Se halusi varusteet pois ja hakaan, jotta saisi ruokaa. Sinne päästyään se söisi muiden kanssa, ja tulisi illalla sisään samaan aikaan kuin muut ja menisi nukkumaan nähden samoja hevosunia kuin kaikki muutkin. Minäkin olisin silloin nukkumassa, ja minun ajatuksissani Maya olisi ihan erilainen, kuin yksikään toinen hevonen, ja paljon muita parempi.

Lähdimme kolmisin harjauspuomille. Ajattelin, että ehkä jonkun muun pitäisi ratsastaa Mayalla vähän useammin, ettei hevoseni vallan kalkkeutuisi. Haukuin samalla kirjaa nimeltä Texas, sakset. Se ei ollut erityinen kirja, vaikka sen piti muka olla ihan spesiaali ja ennennäkemätön.

Jonain päivänä hyvin pian

Mayalla on oikkunsa, metkunsa ja erityiset tarpeensa. Tänään se oli esimerkiksi päättänyt, ettei tahdo ollenkaan ohjastuntumalle. Se oli nostanut päänsä korkeuksiin ja katsonut minua korviensa yli silmiin, kun yritin saada sitä liikkumaan. Ei se mitään: sellaisina päivinä on pahimmassa tapauksessa ratsastettava löysin ohjin, tai jopa riimulla. Parhaassa tapauksessa Mayan saa hellästi suostuteltua menemään itse ohjastuntumalle, ja silloin vanha hevoseni kulki aina kauniisti peräänannossa kuin olisi ollut hevonen parhaassa iässä ja vieläkin oikea kilparatsu.

Tänään oli sellainen parhaan tapauksen päivä, ja Mayalla ratsastaminen oli pitkästä aikaa ratsastamista pelkän selässä istumisen sijaan. Tamma oli virkeä, hyväntuulinen ja kokonaan kivuton - kunhan sai ensin kiukuteltua valmiiksi. Sellaisella Mayalla minäkin näytän ihan oikealta ratsastajalta ja pystyn tekemään sen kanssa vaikka mitä sellaista, mitä en tavallisesti osaa tehdä. Esimerkiksi hallittua ja kaunista ravia. Normaalisti Mayalla on nykyään vain yksi vaihde, nimittäin hölkkä, ja äkäpussipäivinä toinen, joka on formulavaihde. Tänään Maya löysi parhaan välivaihteensa ja ravasi vaikka kuinka hienosti joustavin askelin. Hikeenhän se tuli melko nopeasti, mutta annoin sen tanssia, koska se kerrankin pystyi ja halusi.

Maya oli hoidettava oikein kunnolla sellaisen ratsastuksen jälkeen. Se ei ollut ihan nuori, joten se vaati erityistä huomiota. Minun oli kylmättävä sen jalat, eikä se olisi tahtonut: olihan ulkonakin vain pari plusastetta ja inhottava tuuli. Minun oli hierottava Mayan suurimmat lihakset, eikä se olisi siihenkään suostunut. Se tiesi, että pääsisi hakaan, ja mikäli hoitaisin sen vain nopeasti, se pääsisi sinne heti. Hieromisen jälkeen minun oli laitettava Maya venyttelemään porkkananpalojen perässä. Siitähän se suorastaan suuttui, kun ei saanut herkkuaan heti! Se takoi kaviolla maata niin kovaa, että hyvä kun ei kipinöitä iskenyt. Se katsoi minua rumasti ja uhitteli. Kun kuopiminen, pärskiminen ja hyppiminenkään ei tehonnut, se pajautti lopulta minua turvallaan päin näköä. Siihen loppui venyttely, ja minä paiskasin porkkanat sen silmille. Säikähdyksestä selviydyttyään se oli vielä vihaisempi, koska oli menettänyt herkkunsa kokonaan.

Teimme kuitenkin sovinnon rapsuttelemalla toisiamme. Minä rapsutin Mayan harjamartoa koko matkalta ja Maya rapsutteli minun olkapäätäni. Aluksi se hoiti minua niin vihaisesti, että olisi tullut ihoon reikä, ellei olisi ollut takkia välissä. Pian tammani kuitenkin tyyntyi. Heti, kun se osasi taas käyttäytyä nätisti, se pääsi hakaan ja raahasin sille lisää heinää. Uskoin, ettei Mayankaan kaltainen vanhus tarvinnut lointa edes hieman hikisenä: se oli klippaamaton, ja heinän syöminen tuntuu lämmittävän hevosta paremmin kuin mikään loimi. Heinillehän Maya heti meni, ja tarhakaverit Jackal ja Mosse ravasivat korvat pystyssä osingoille.

Ennen kuin lähdin kotiin, katselin hevosia vielä silmä mustana ja kipeänä. Huomenna olisi turha odottaa Mayalta samanlaista performanssia, tai oikeastaan koko vuonna enää. Olisi parasta vihdoinkin tuoda sille kaveriksi toinen hevonen, vaikka iso vahva poni tai toinen puoliverinen. Jonain päivänä hyvin pian ottaisin asiakseni ilmoittautua jonoon seuraavan vapautuvaa karsina- tai pihattopaikkaa odottamaan.

Miksi Maya on maailman paras hevonen?



Mayalla on kaksi pienenpuoleista harmaantunutta korvaa, jotka sopivat minun nyrkkeihini, kun hieron niitä. Niillä se kuuntelee huoliani, vaikka se ei enää kuulekaan ihan kaikkea. Minun Mayallani on myös neljä jalkaa, jotka eivät ole yhtä suoria kuin Jackalin, ja joita se ontuu välillä. Sen jaloissa on patteja ja pahkuroita, jotka osaan ulkoa, ja vaihteleva määrä rupia ja haavaumia, joita hoivaan ja suojelen, etteivät ne pahene. Sen jalat ovat kantaneet minua urheasti jo vuosikaudet. Mayan kaula on jo vähän lihaksistoltaan painunut ja heikonpuoleinen, mutta vieläkin saan siitä tukevan otteen, kun halaan hevostani. Maya ei enää koukista sitä kaarelle kauniisti, vaikka osaakin edelleen hakeutua peräänantoon ratsastettaessa. Yksi suorahko selkäkin Mayalla on, ja kaksi vuoroin pulleaa ja vuoroin hieman laihtunutta kylkeä. Selästä ei ole enää kantamaan painavaa taakkaa, ja satulakin tarvitsee jo lisätoppauksia istuakseen siihen, mutta Mayan kyljet ovat kuninkaalliset. Harjaan niitä ahkerasti huolimatta siitä, ettei kukaan enää arvostele Mayaa näyttelyissä. Etenkin kyljistä vanhan hevoseni karva kiiltää.

Jouhia Mayalla on lukemattomia, ja ne muuttavat usein muotoaan, yleensä huonompaan suuntaan. Kun en tiennyt, että jouhia on parempi nyppiä kuin leikata, Maya kantoi ylpeästi pottakampaustaan. Nyt, kun en ole ehtinyt nyppimään jouhia, Maya katsoo maailmaa viehkosti pitkien hiustensa lomasta kuin oikea prinsessa. Mayan jouhet ovat harmaantuneet ja osin huonokuntoiset, mutta etenkin sen harja on silti maailman hienoin sekä liian pitkänä että pottakampauksessa.

Mayalla on yksi soma turpa, jonka iho on kuin samettia. Se osaa irvistää sillä rumasti ja potea hammassärkyä suu vinossa. Se osaa myös poimia samettihuulillaan omenanpaloja hennosti ja hellästi kuin keijukainen. Pussatakin se osaa: minua se pussailee ronskisti ja välillä kirputtaa hampaillakin, mutta minun Ruskaani se pussailee höyhenkeveästi, niin kuin pienempää prinsessaa kuuluukin.

Kaksi täydellistä korvaa, neljä sitkeää jalkaa, luotettava kaula, kapea selkä, kiiltävät kyljet, soma turpa tai lukemattomat jouhet eivät kuitenkaan tee Mayasta maailman parasta hevosta. Maya on maailman paras hevonen, koska sillä on kultainen sydän. Se on nähnyt minut epävarmana lapsena, holtittomana teininä ja nyt määräilevänä aikuisenakin. Se on antanut anteeksi ihmeellisimmätkin tempaukseni, ja nyt Ruskan vouhotukset. Se on yrittänyt suojella minua etenkin nuoruusiässämme kieltäytymällä hulluimmista keksinnöistäni, ja kun se ei ole päässyt luikertelemaan vapaaksi, se on seurannut mukanani. Jos olen ollut surullinen, se on joko kuunnellut huoleni tai keksinyt aina uuden tavan pelastaa harmaimmankin päiväni. Iloisina päivinä se ei ole koskaan kieltäytynyt leikkimisestä ja pelleilystä.

Olen jopa menettänyt Mayan kerran. Kun keksin vuosien jälkeen tavan palata sen luo, se osoitti saman tien muistavansa minut ja tietäneensä aina, että vielä joskus tulen hakemaan sitä.


Kuvan line: Whiteligtning/dA, muu Reita

torstai 12. tammikuuta 2017

Joulutarina: Yhtä ei saa jättää yksin

"Saa laittaa?" Ruska varmisteli pahvinen tonttua esittävä taideteos kädessään.
"Saa saa, laita siihen", osoittelin Mayan karsinan ovea, jonka yläreuna oli arkinen, mutta alareunassa hyppi jo neljä muuta tonttua. Ruska teippasi viimeisenkin niin ylös oveen kuin ylsi, eli edelleen melko alareunaan. Se meni vähän muiden päälle, mutta ei se haitannut ainakaan neiti taiteilijaa.

"Voi te ootte koristellu Mayan oven!" Emilia tuli katsomaan.
"Mä koristelin! Iskä laitto vaan teipit", Ruska ilmoitti heti.
"Se kuule ihan itse teki noita tarhassa. Arvaa vaan monestako tontusta me saadaan nauttia kotona", huokasin.
"Mä laitoin mun hepoille oviin joulupallot", Emilia kertoi Ruskalle, joka halusi välittömästi mennä katsomaan. Mumisin Emilialle varoituksen: Ruska on niin kuin kissa, kiskoo pallot kuusestakin ja kasaa ne lopulta sohvien ja sänkyjen alle.

Lopulta pallot oli nähty ja sisustusideat vaihdettu ("mä teen Hallalle ja Tumpillekin omat tontut kun mä ehdin, mä voin tuoda ne ens kerralla kun mä tuun, ja mä voin laittaa niihin kultahilettä, iskä osti mulle kultahilettä ja kultatussin -") ja me Ruskan kanssa pääsimme harjaamaan haasta noudettua Mayaa tallin pihaan. Ruska ei olisi jaksanut turhia harjailla, vaan suki pari vetoa Mayan polvia ja yritti sitten kiskoa harjauspuomilta tamman siloja alas ja hevosen selkään. Kun hän ei onnistunut, hän tottakai kirkui, ja ehdotin Mayan viemistä takaisin hakaan, kun kerran hepan hoitaminen oli niin kamalaa, että piti karjua. Ruska lopetti tekoitkun ja yritti syöttää Mayalle hiekkaista lunta ja pudonneita heinänkorsia sillä aikaa, kun minä harjasin ja valjastin. Maya hipoi kohteliaasti turvallaan likaista lunta Ruskan lapasista.

Kun laitoimme koppakärryn Mayan perään, Ruska laittoi ihan itse pitkää rintaremmiä kiinni toiselta puolelta sillä aikaa, kun minä kieputin valjasremmit ja rintaremmin kiinni toiselta. Kun siirryin Ruskan puolelle huomasin Ruskan valjastaneen Mayaa oikein tunteella: sain selvitellä sotkua kauan huokaileva lapsi kärryillä tylsyyttään valittaen ennen kuin pääsin kiinnittämään kärryt valjaisiin ihan oikeasti. Lopulta sain kuitenkin urakan valmiiksi. Sitten vain piti uhkailla Ruska istumaan ihan paikallaan kärryssä, kun irrotin ja käänsin hevosen ja hyppäsin itse kärryyn. Ruska otti heti kiinni vanhasta riimunarusta, joka oli sidottu koppakärryn etureunaan kauhukahvaksi.

Maya käveli reippaasti metsiin johtavan hiekkatien alkuun, ja saman tien annoin sen ravata. Mayan ravi oli hidasta hölkkää nykyään, mutta se nautti jolkottelusta yhtä paljon kuin nuorempana täysillä kaahaamisesta. Ruska puristi kauhukahvaa totisena ja hiljaisena kauan aikaa.

"Iskä", Ruska sanoi yhtäkkiä.
"Mitä?"
"Jos musta ei tule isona intiaania, musta tulee hevosten ajaja!"
"Ai ravikuski? Semmonen kuin se äitin veli?"
"Joo. Mä meen Mayan kanssa raveihin ja me voitetaan kaikki ja musta tulee ravikuningas, kerta ei muka oo raviprinsessoja.

Minua nauratti Ruskan aikomus ryhtyä ihan itse ravikuninkaaksi. Maya hidasti omin päin käyntiin, kun ei enää jaksanut hölkätä. Tarjosin ruskalle ohjia, ja kun hän otti ne, pidin toisella kädellä kiinni kärrystä ja ohjanperistä, ja toisella Ruskan haalarin selkämyksestä. Ruska tykkäsi pidellä ohjia ja muka ajaa itse, vaikka oikeasti Maya vain kävelikin automaattisesti tuttua tietä ohjat löysinä. Se ei enää nykyään hyppinyt raville, tai muutenkaan temppuillut. Pidin kyllä silmät auki mahdollisten vastaantulijoiden varalta, ja Ruska suostui jo antamaan ohjat minulle ilman tappelua, kun niitä pyysin.

Ravikuningas-Ruska jaksoi ohjastaa Mayaa koko lyhyen lenkin. Maya kääntyi itse takaisin tallin pihaan niin leveästi, ettei kärry koukannut ojan kautta.
"Mitä hepalle sanotaan kun sen pitää pysähtyä?" muistutin Ruskaa lähestyessämme harjauspuomia.
"PRRRR!" Ruska päristi niin, että sylki lensi, ja Maya pysähtyi.
"Osaatko pitää ohjilla Mayaa paikallaan niin kauan, että saan sen kiinni?"
"Osaan!"

Odotin Ruskan kyllästyneen jo heppaan lenkin jälkeen, niin kuin aina ennen. Tällä kertaa hän kuitenkin jäi ihan harjaamaan Mayaa, kun olin ensin avannut kaikki soljet ja solmut aina häntäremmistä rintaremmiin ja nostanut valjasmöykyn harjauspuomille. Maya oli ihan tyytyväinen, vaikka Ruska harjasikin sen sääriä vimmatusti pääharjalla.

"Tiesitkö iskä että heppa pitää aina harjata hyvin lenkin jälkeen!"
"Tiesin, mut tiedätkö sä mikä on kaviokoukku?"
"Tiedän!"
"Hyvä, etsi semmonen sieltä sangosta ja tuo iskälle."
"Voiks Maya tulla kotiin jouluna?" Ruska kysyi kaviokoukkua ojentaen.
"Totanoin, Mayan koti on täällä, se on täällä joulun", vastasin varovaisesti ja aloin puhdistaa kavioita. No niin, nyt tulisi raivari.
"Tietääks Joulupukki?"
"Tottakai tietää."
"Miten se voi tietää? Koiratkin asuu meillä kotona! Ja me kaikki muutkin niin miks Mayan pitää olla yksin täälä? Mitä jos sen joululahjat tulee vahingossa meille? Koirienkin tulee! Saako hevoset jouluruokaa edes?"
"Kuule-"
"Hepoilla on varmaan paha mieli kun kaikki muut eläimet on jouluna kotona ja hepat on tallilla isi voidaanks me tulla jouluna tänne jos Maya ei voi tulla kotiin mä ainaki tuun SÄ OOT SANONU ETTÄ YHTÄ EI SAA JÄTTÄÄ YKSIN ÄÄÄÄÄÄÄÄ!"

Nostin itkevän Ruskan syliini ennen kuin Maya hermostui. Tyttö oli varmasti väsynyt ajelusta, ja väsyneenä hänelle tulee välillä tosi paha mieli. Hän lopetti huutamisen, mutta edelleen räkää ja kyyneleitä valui kaulahuiviini.

"Kuulepa. Ihan oikeessa olet ettei saa ikinä yhtä jättää yksin, mutta ei Maya täällä yksin ole. Sehän on sen Jackalin kanssa ensin pihalla koko päivän, ja sitten illalla se on kaikkien muiden kanssa tallissa. Ja sähän laitoit sille joulukoristeitakin oveen, että kyllä sillekin joulu tulee. Se on mielummin täällä heppakavereiden kanssa kun meillä yksin pihassa seisomassa, ja tietenkin hevoset saa jouluruokaa -"
"Ai lanttulaatikkoa?"
"Ei lanttulaatikkoa, ei ne siitä tykkää, mut omenoita varmasti saa. Ja Maya tietää että Joulupukki tulee sua katsomaan, ettet sä sen takia ehdi tulla sen luo jouluaattona, ja joulupäivänähän me jo tullaan taas tänne. Haluatko sä nyt taluttaa Mayan karsinaan, vai vienkö mä tällä kertaa?"
"Mä talutan. Mee sä pois, mä osaan ite."
"Selvä juttu. Ota tästä narusta kiinni, ja odota, mä otan nämä romut mukaan."

Kun Maya oli tontuin koristetussa karsinassaan ("mee pois siitä, mä avaan itte oven, mä oon iso!") ja tavarat satulahuoneessa, kävelin syviin mietteisiin vaipuneen Ruskan kanssa autolle ja autoin laittamaan turvavyön kiinni. Ruska haukotteli, nukahtaisi varmasti autoon kotimatkalla.

Olimme ajaneet jo melkein kirkolle asti, kun takapenkiltä kuului vielä uninen mietintö. "Mä voin kyllä tehdä Mayalle lisää niitä tonttuja ettei sille vaan tuu paha mieli. Ja muillekin hevosille voin tehdä. Osta mulle lisää pahvia huomenna."

Maya liukastuu

Olin kassajonossa seisomassa, kun tallilta soitettiin Mayan liukastumisesta. Vaikka sanottiin, ettei tilanne ole mitenkään paha, jätin ostoskorini siihen, kiisin autoon ja painoin kaasua nokka kohti tallia. Vaikka ajoin niin lujaa, kuin turvallisesti tunsin uskaltavani, en meinannut millään päästä perille, niin pitkältä tuntui matka.

Auto jäi parkkipaikalle avaimet virtalukossa ja ovi auki, kun rymistelin talliin niin että hevoset säikkyivät. Olisin juossut oven läpi Mayan karsinaan, ellei sen tilaa käytävältä silmällä pitänyt Keitaro olisi avannut karsinan ovea erittäin vikkelästi nähdessään sekopäisen ryntäämiseni.

Maya oli ihan samanlainen kuin eilenkin, se ainoastaan oli sisällä ihmeelliseen aikaan päivästä. Se rouskutteli heiniä ja katsoi minua paheksuvasti, kun häiritsin sen ruokarauhaa.
"Tallissa ei saa juosta", Keitaro muistutti, ja minä vain mölähdin jonkin esikielellisen vastauksen kumartuen tutkimaan ja taivuttelemaan Mayan jalkoja. Huokaisin helpotuksesta, kun niissä ei ollut mitään sellaista uutta vikaa, että olisin voinut edes päätellä, mille puolelle Maya oli kaatunut. Takapolvet sillä olivat vähän turvoksissa, niin kuin melkein aina, ja muita vanhoja tuttuja vikoja tuli vastaan tutkiessani. Sen pepussa oli muutama pintanaarmu oikealla puolella, ja ne lopulta paljastivat, mitä tammalle tarkalleen ottaen oli käynyt: takapää oli lähtenyt liukkauden ja kenties liian kovan haassa rymyämisen vuoksi alta ja koko heppa oli mennyt mukkelismakkelis. Maya ei sellaisesta pienestä tapauksesta näköjään enää välittänyt.

"Sä et saa juosta niin lujaa", toruin uteliaasti takkini taskuja tonkivaa tammaa, "etkä sä saa mennä ulos ilman vaahtomuovipäällystystä enää, ja sun karsina pitää täyttää niillä rakeilla joita on aina kaikkien herkkien kamojen kuljetusloodissa pehmusteena."

En viitsinyt kutsua eläinlääkäriä Mayalle, se kun söi ihan rentona. Hain vain sen harjasangosta puhdistusainetta. Jouduin salakuljettamaan pullon karsinaan, ja kun suihkautin ainetta Mayan naarmuihin, se käännähti korvat luimussa ja hampaat ojossa uhkailemaan minua niin ketterästi ja nopeasti, että olin saman tien varma sen olevan ihan terve. Rähähdin sille ja hätistelin sen puhdistusainepullolla uhkaillen takaisin heinille. Se jäi hieman kiukkuisena lopettelemaan ylimääräistä välipalaansa, kun minä etsiydyin taukotilaan.

"No mitä kävi?" kysyin heti vajottuani sohvalle satulaa jynssäävän Crimiksen viereen.
"Niinku jo sanoin puhelimessa, ei juuri mitään. Susanna vei Mayan ja Jackalin ulos, ja no sähän tiedät millasia ne on välillä jos ne sattuu leikkituulelle. Jackal meni syömään, mutta Maya alkoi laukata ympyrää ja sit se vaan liukastui ja meni ympäri. Mä arvasin ettei sulle olisi kannattanut soittaa, sä tietysti kuvittelit vaikka mitä."
"En kuvitellu, olin muutenki matkalla tänne", valehtelin sujuvasti ja hain kahvia.
"Melkein kaikki muut on kuule jo koristellu karsinoiden ovet joulukuntoon. Etkö sä meinaa laittaa mitään koristetta?" Crimis kysyi.
"Mulla on lapsi", huomautin.
"Niin? Ei sun tarvi sitä laittaa oveen roikkumaan jos et halua. Voit laittaa vaikka kranssin."
"Muiden ainoa lapsi on niiden hevonen, mutta mulla on myös ihmislapsi. Arvaa onko sen kanssa pitänyt askarrella sormet verillä ja pitkin kämppää kiinnitellä kolmevuotiaan leikkaamia pahvitonttuja, jotka kaikki ei ihan näytä tontuilta. Mä en jaksa täällä sitä samaa. Vaikka Ruska on kyllä tehnyt just Mayan oveenkin ainakin kymmenen tonttua..."

Jäin melkein tunniksi kahvittelemaan ja rullaamaan kerille kolmea sangollista ihmeellisiä hylättyjä pinteleitä, joita oli joulusiivouksessa löytynyt joka puolelta tallista. Sitten palasin Mayan luo katsomaan, vieläkö se vakuutteli olevansa terve. Karsinassaanhan se oli, ilman heinää tällä kertaa, ja vihaisena, kun joutui könnäämään yksin sisällä. Se ei olisi muka antanut kiinni karsinasta, vaan peruutti kauimmaiseen nurkkaan luimimaan ja puhkumaan. Sitä olisi voinut pitää kivun merkkinä, ellei olisi tiennyt Mayan olevan välillä oikein tuima täti, kun sille päälle sattui.

Maya seurasi minua hakaan muka koko ajan vastaan taistellen. Se oli haraavinaan vastaan ja vetävinään täysillä takaisin kohti tallia. En olisi saanut sitä pideltyä, jos se olisi ollut tosissaan. Mayan puuhat olivat kuitenkin vain suurta teatteria: oikeasti se halusi ulos, ja ravasikin haassa iloista ympyrää liukastumista ollenkaan pelkäämättä. Sen jokainen jalka liikkui, noh, ei varsinaisesti hyvin, mutta samaan tapaan kuin eilenkin, ja sen koko olemus oli huoleton.

Kun Maya oli saanut ravattua ja pukiteltua terän kiukkukohtauksestaan, se palasi vielä portille minun luokseni. Sain silittää sen poskia hetken, mutta sitten se ilmoitti saaneensa tarpeekseen ja lähti häntä huiskien Jackalin luokse. Toivoin, ettei se keksisi mitään kummallista seuraavana päivänä ja saisi lomailla ulkona, niin kuin aina.

Maya ja nuori Pocahontas

"Ole hyvä ja laita se tähän."
Maya katseli minua ylpeänä kartio suussaan, eikä sillä ollut aikomustakaan päästää irti. Ruska seurasi tapahtumia kauempana kentällä tehden samalla lumipalloja.
"Päästä irti siitä ja laita tähän. Jos et laita, tontut katsoo!"
"Maya ei saa lahjoja pukilta!" Ruska huusi.
"Ei todellakaan saa! Etkä saa säkään, jos et välittömästi nouse ylös sieltä ja mene tonne reunalle leikkimään. Siellä on hepankakkaa!"

Ruskaa nauratti hepankakka, ja Maya hämääntyi hetkellisesti äänestä niin, että sain kartion sen suusta. Nostin sen aidanpylvääseen, jonne joku oli sen jättänyt, ja josta Maya sen oli varastanut.
"Ja nyt sitte ihan liikkumatta! Isi harjaa!" komensin Mayaa.
Maya totteli. Eihän se yleensäkään levoton hoidettava ollut, ja irti kentällä harjaaminen oli sille melko tavallista. Pidin harjatessani silmällä Ruskaa, joka oli siirtynyt aidan toiselle puolelle lumikinokseen leikkimään.

"Koska mä saan ratsastaa-aa-aa-aa!!" Ruska ulvoi aina välillä, kun leikki kävi tylsäksi.
"Ihan pian! Iskä harjaa Mayaa vielä vähä!" vastasin joka kerta.
Lopulta kuitenkin koitti Ruskan odottama ratsastushetki. Jätin Mayan kentälle riimu päässään ja avasin Ruskalle portin, jottei tyttö taas ryömisi aidan alta. Otin häntä kainaloista kiinni ja nostin - vaan siitä alkoi ulvonta.
"EI EI EI EI!"
Maya nosti järkyttyneenä päänsä ylös ja viuhtoi hännällään.
"Mitä! Ruska ei hevosten kanssa saa huutaa!"
"Mä haluan SATULAN!" Ruska vaati kiukkuisesti.
"Etkä halua! Et sä tarvi satulaa!" sanoin ärsyyntyneenä ja yritin nostaa Ruskaa taas.
"EI!! Mä haluan! Kaikilla muillaki on! Kaikilla kilpailijoillaki on! Noillaki on!" Ruska valitti ja viittoi muutaman maastoon lähtijän suuntaan.

En tiennyt, että Ruska oli oppinut jo niin paljon hevosista, että tiesi satulan kanssa ratsastamisen olevan normaalia. Minulla ei kuitenkaan ollut aikomustakaan hakea satulaa tallista. Ei varsinkaan Ruskaa varten, koska Ruskan kantapäätkään eivät yltäneet satulasiipien yli. Lisäksi tyttö tuntui pysyvän tukevammin hevosen selässä, kun paksu satula ei ollut hevosen ja pienen ratsastajan välissä.

"Nyt on kuule Ruska semmonen juttu, että kaikilla ratsastajilla pitää olla aina kypärä, mutta ei aina satulaa. Sulla on kypärä, ja hieno onkin. Asia on niin, että sä ratsastat ilman satulaa niin kuin oikeat inkkarit, tai sitten sä et tänään ratsasta ollenkaan. Mä en jaksa hakea satulaa tallista asti. Miten on?"
"Ai ratsastaako inkkarit ilman satulaa?" Ruska kysyi silmät suurina.
"Tottakai! Ihan kaikki ja koko ajan!" vastasin.
"Ai Pocahontaskin?" Ruskan silmät sädehtivät.
"Pocahontas ei tain- tai siis joo, varsinkin Pocahontas. No? Saako nostaa?"

Kun Ruska oli hevosen selässä, hän takertui heti Mayan harjaan, niin kuin olin opettanut. Maya puolestaan seisoi rauhassa paikallaan, niin kuin olin myös opettanut. Maiskutin sille, ja se lähti kiertämään kenttää hyvin hitaassa ja varovaisessa käynnissä. Minä kävelin sen vierellä ja pidin Ruskaa toppahaalarin selkämyksestä kiinni.

Ruska alkoi saman tien puhua pälpättää. Sain kuulla yksityiskohtaisen selityksen Disneyn Pocahontasista, jota Ruska katsoi noin kolmesti viikossa nykyään. Ruska aikoi kuulemma myös pitää naamiaissynttärit, kun tulee isoksi, ja aikoo pukeutua Pocahontakseksi. Hiusten värjäämisen mustaksi kielsin, ja kun Ruska oli alata parkumaan, lupasin, että yläkoululaisena saa varmasti värjätä vaikka siniseksi. Ruska jaksoi hienosti ratsastaa ainakin viisi kierrosta ja halusi sitten alas. Aioin viedä Mayan hakaan, mutta tyttö halusikin vielä kävelylenkille - ja ihan yksin kuulemma.

Laitoin siis Mayan riimuun narun ja annoin sen Ruskalle. Katsoimme yhdessä sopivan kävelyreitin: Ruska saisi kävelyttää Mayan tallia kohti ja tulla sitten takaisin. Se oli ihan sopiva lenkki pienelle tytölle ja suurelle hevoselle.
"Sä et sit iskä tuu mukaan", Ruska komensi, "mä oon iso ja meen itte."
"Selvä kuule. Mee ihan itte. Odota kun mä aukasen sulle portin, sä et yllä tohon hakaan..."

Sinne taapersi Ruska, isin pieni meritähdenmuotoinen toppapukuun ahdettu prinsessa. Maya piti liioiteltua turvaväliä pieneen ihmiseen ja kulki kaukana, riimun mitan päässä takavasemmalla. Pidin kaksikkoa silmällä ja siirryin koko ajan Mayan harjasangon kanssa kohti hakaa. Käveltyään ihan tallin viereen Ruska keikahti kumoon liukkailla saappaillaan. Otin jo ensimmäiset juoksuaskeleet mennäkseni apuun, mutta Ruska punnersikin itse kiukuttelematta pystyyn. "EI OTTANU KIPEETÄ!" kaikui pitkin tallipihaa niin, että Maya-raukkakin hätkähti. Se kuitenkin odotteli kaikessa rauhassa, että Ruska lähti taas kävelemään.

Ruska halusi pitää Mayaa kiinni, kun tarkistin sen jalat ennen hakaan päästämistä. Minä kuitenkin päästin Mayan portista. Maya ei yleensä ryntäile, eikä rynnännyt silläkään kertaa, mutta Ruska oli silti liian nuori päästämään hevosta irti. Taas Maya juoksi suoraan Jackalin luokse, vaikka Ruska huusi sen perään.
"Miks Maya menee ton luo?" Ruska kysyi vihaisena.
"Siks ku se on sen kaveri. Meethän säki aina tarhassa vaan sen Matiaksen luo kun mä tuun hakeen, etkä yhtään oo lähdössä kotia."
"Mikä ton nimi on?" Ruska kysyi.
"Se on Jackal, ja se onkin kuule hieno ratsu", sanoin Ruskalle ja pidin hänestä kiinni, kun hän kapusi aidan alimmalle puomille seisomaan.
"Onks seki meidän heppa?"
"Ei, se on yhden tytön heppa."
"Koska meille tulee heppa?"
"Meillä on jo. Tules nyt autoa kohti."
"Mutta toinen heppa Mayan kaveriksi!"
"Mayalla on jo kaverina toi Jackal. Mutta kyllä varmaan joskus tulee toinen heppa."
"Äiti on sanonu ettet sä saa toista hevosta!"
"Vai on äiti sanonu. Sitten ei varmaan tuukkaan toista jos ei äiti anna."
"Voinko mä saada ponin?"
"Joo, saat ponin heti kun mä saan lottovoiton. Jos saat äidiltä luvan."
"Mä haluan sitten valkosen."
"Ai valkosen ponin? Ne onkin hienoja ne valkoset. Voisit semmosen pienen shettiksen ottaa."

Ruskalla riitti hevoskysymyksiä koko matkan satulahuoneeseen ja sieltä autoon.
"Voinks mä huomenna tulla taas ratsastamaan?" Ruska kysyi vielä, kun kiinnitin hänen turvavyötään.
"Et, kun huomenna äiti menee sun kanssa uimaan. Mutta ensviikolla taas pääset, kun osasit niin superhyvin taas olla hepan kanssa."
"Mä meen sitten taas ilman satulaa kerta inkkaritkin menee!"
"Jaahas, se on oikein hyvä. Ilman satulaa on hyvä mennä. Heppakin tykkää."
"Nii. Mä meen ilman. Mä oon Pocahontas, ja Maya voi olla Khan."
"Eiks se Khan ole sen Mulanin hevonen?"
"On, mutta ei se haittaa. Sitten mä voin olla Mulan, kun mä menen satulalla. Sitten toisella kertaa."

Ilkein temppu, jonka Maya osaa

Muutaman haan päässä pihatolla oli poni, ja se poni todella toi itseään tykö. Se tuijotti portilla herkeämättä, kun kävelin hakemaan Mayaa, ja kun me kävelimme yhdessä sen ohitse, se pärski, kuopi ja esiintyi. Mahdoton poni, minä tuumasin, ja taisin sanoa Mayallekin asiasta. Olin onnellinen, ettei Maya ollut samanlainen vempula.

Muutaman päivän seurasimme ponin showta lähinnä huvittuneena, mutta pian jämähdinkin Mayan kanssa keskelle tallipihaa huuli pyöreänä. Hevoseni nosteli häntäänsä, värisytteli turpakarvojaan ja otti sivuaskelia korvat pystyssä kuin citykanilla.

Otin Mayan puhutteluun. Sanoin sille, ettei vanhemman naisen ole sopivaa vokotella nuoria miehiä, tai siis oikeastaanhan se poni oli vielä ihan vastasyntynyt varsa Mayaan verrattuna. Kerroin, miten vaarallista lasten hankkiminen Mayan iässä on, ja että minä en ainakaan alkaisi isäksi Ruskan ja Mayan itsensä lisäksi vielä jonkin poni-isän varsalle. Uhkailin Mayaa pakkosterilisaatiollakin jonkin verran, ja päätin puolen tunnin saarnani muistaakseni kiristämiseen: jos Maya harrastaisi irtosuhteita, laittaisin sen sisäoppilaitokseen johonkin ratsastuskouluun, eikä sillä olisi enää ikinä asiaa pois, paitsi ehkä laitumelle, ja viikkorahaa uusiin loimiin sun muuhun ei varmasti tulisi.

Maya ei piitannut palopuheestani, onhan se hevonen. Sen sijaan se keskittyi kumisukaan, jolla samalla vuoroin hieroin sen lapoja ja vuoroin pökin terävästi sen kaulaa saadakseni viestini paremmin perille.

Kun Maya oli hierottu ja kun sille oli tarpeeksi huudettu, nostin pitkästä aikaa satulan sen selkään. Silloin meidän luoksemme käveli joku tallityyppi, jonka kanssa en ollut koskaan aikaisemmin puhunut. Moikkasin sisäänpäinkääntyneen vaimeasti ja tarjosin Mayalle päähän suitsia, joita se ei tänään ollenkaan halunnut.

"Ootko sä huomannut, että meidän hevosilla on meneillään jotain?" tyyppi sanoi.
"Ai jaa, öö, en, mikä sun hevonen olikaan?"
"Timi."
"Kuka Timi?" kysyin vieläkin ihan pihalla.
"Se on se ruskea poni pihatolla. Mä olin tossa kentällä sen kanssa, kun sä toit Mayan tänne asumaan."
"Ai se! Joo, oon mä huomannut, että niillä on jotain meneillään. Me just keskusteltiin Mayan kanssa siitä."

Sain Mayan satulavyön kiristämiseen ja suitsimiseen apua Kicsiltä, joka siis oli Timin omistaja. Puimme poniemme rakkaussotkuja kunnes lähdin ratsastamaan Mayalla pitkästä aikaa.

Kentällä ponnistin Mayani selkään ja työnsin jalat jalustimiin. Sitten en tehnyt mitään pitkään aikaan. Maya odotti kauan ennen kuin alkoi huokailla ja vaihdella painoa takajalalta toiselle. Silloinkaan en vielä tehnyt mitään. Vasta kun huokailu loppui ja Mayan kärjistään harmaantuneet korvat kääntyivät minun suuntaani, nojasin ihan aavistuksen eteenpäin. Silloin Maya alkoi marssia kohti kaviouraa. Ura lähestyi hitaasti, aina vain se oli lähempänä, enkä edes ajatellut kääntymistä kumpaankaan suuntaan. Kun Maya alkoi nostaa niskaansa ylös korvat tanassa saadakseen jonkinlaisen vihjeen, nojasin hieman vasemmalle, jolloin Maya sujahti helpottuneena kaviouralle vasempaan kierrokseen.

Siinä kävellessämme kokosin ohjat. Jotkut valmentajat opettavat, että ohjastuntuma pitäisi tuntua siltä kuin kummankin ohjan päässä olisi täysi maitopurkki. Minä olen huomannut, että parempi ohjastuntuma ainakin meidän Mayan kanssa on, jos tuntuu siltä kuin kummankin ohjan päässä olisi täysi tulitikkuaski. Eikä Maya ole edes mitenkään erityisen herkkä suustaan, kun vertaa kaikkiin muihin hevosiin, joilla olen saanut ratsastaa.

Maya tiesi, etten pyytäisi siltä mitään ennen kuin se keskittyisi täysin minuun. Se tiesi myös, ettei se saa tehdä ratkaisuja omin päin. Uraa kohti käveleminen vailla tietoa siitä, kumpaan suuntaan pitää kääntyä, ahdisti Mayaa aina näiden kahden seikan takia. Siksi se teki mitä vain, jotta kertoisin sille, mitä sen pitäisi tehdä. Samalla se luotti siihen, etten vaatisi siltä liikaa, toisin kuin kymmenen vuotta sitten, kun uskoin meidän molempien jaksavan mitä tahansa ja pystyvän mihin vain. Maya siis hakeutui luottavaisesti kuolaimelle ja polki takajaloilla hienosti runkonsa alle heti, kun keräsin ohjat. En olisi itsekään uskonut sitä eläkeläishepaksi, jos en tietäisi sen hyytyvän raskaissa hommissa nykyään heti ja kipuilevan nivelistään, jos se jäisi hetkeksi vaille säännöllistä kevyttä liikuntaa.

Mayan kaltaista hevosta olikin ilo ratsastaa. Oli helppoa saada se tekemään sen verran, mitä minä osasin ratsastaa. Tiesin sen osaavan enemmänkin, mutta minä en osannut pyytää. Siksi sen päivän ratsastuksemme oli helppo homma Mayan tasoiselle ja ikäiselle hevoselle: maltillista ravailua kunnon ylläpitämiseksi, kohtuullisia taivutuksia paikkojen venyttämiseksi ja hieman laukkaa uralla minun viihdyttämisekseni. Ratsastus loppui niin kuin oli alkanutkin: pysäytin Mayan keskelle kenttää ja annoin sen olla niin kauan, että se ensin ahdistui, sitten rauhoitti itsensä ja lopulta kiinnitti kaiken huomionsa minuun. Silloin laskeuduin sen selästä ja silitin ja hieroin sen kaulaa ja niskaa. Maya pyyhki takkini hihaa turvallaan ja antoi minun ottaa kiinni toisesta ohjastaan. Lähdimme yhdessä takaisin, jotta voisin harjata Mayan taas.

Kun poistuimme kentältä, meitä lähestyi Timi emäntineen, eikä poni jäänyt meiltä huomaamatta. Se oli tulossa ratsastukseen kentälle ja alkoi saman tien temppuilla, jotta tammani huomaisi, millainen suuri uros se oikein oli. Ja huomasihan Maya! Vaikka Kics hillitsi poninsa niin tehokkaasti, kuin siinä tilanteessa vain voi, vastasi mummotammani iloisesti tervehdykseen. Se alkoi kulkea kummallista pohkeenväistönomaista liikettä kiertäen minut niin, että yhtäkkiä sillä oli peppu menosuuntaan ja pää kentälle päin. Yllättyneenä tiukensin otettani ohjista, maiskautin tammalle ja läpsäytin sitä kevyesti lapasellani kylkeen: menköön koko kierroksen, kun kerran lähti ohittelemaan. Ja ellei se Mayalle riittäisi, ajaisin sitä vaikka kymmenen kierrosta. Minun hevoseni ei saa ryppyillä, vaan sen pitää käyttäytyä aina hyvin. Sitähän hoitaa välillä kolmivuotias kakara!

Yhden kokonaisen kierroksen mittainen ihmeellinen takaosakäännös ympärilläni riitti Mayalle sillä kertaa. Katsoin, miten Kics nauroi huiviinsa taluttaessaan pomppivaa poniaan. Poistuimme mahdollisimman nopeasti paikalta. Jos Maya alkaisi oikeasti temppuilla, ei sitä pideltäisi kenenkään ihmisen voimilla, onhan se hevonen. Onneksi Maya päätti, että flirttailu riittää, ja seurasi minua mielellään.

Jouduin siis jatkamaan ennen ratsastusta aloittamaani saarnaa. Kun otin Mayalta varusteet pois, tarkastin sen kaviot ja harjasin sitä muodon vuoksi, motkotin sille koko ajan. Tuskailin sille siitä, että trakehnerithan ovat ihan villihevosia, ja että Mayasta kasvaisi mielipuoli, jos en hankkisi sille kallista hevoseksperttiä tai -kouluttajaa. Väitin, että muut tammat nauraisivat Mayalle, jos se jatkaisi tuollaista menoa vielä, ja että osa oreistakin nauraisi, ja vielä tammoja äänekkäämmin. Ruskan en enää ikinä antaisi ratsastaa Mayalla, kun se olisi melkein tappajahevonen pian, jos jatkaisi valitsemallaan tiellä. Kerroin Mayalle epäilyni siitä, että sillä saattaa mahdollisesti ehkä olla aivokasvain, joka tekee siitä tuollaisen hullun.

Lopulta päätin jäkätykseni haan portilla, kun päästin Mayan takaisin ulos. Olin lietsonut itse itseni hysteeriseen tilaan ja olin jo melko varma, että Maya muuttuisi vihaiseksi ja joutuisin lopettamaan sen. Kun tammani kuitenkin asettui tuttuun tapaan Jackalinsa viereen, muistin, että kyseessähän oli tosiaan vain Mayan tekemä hidas takaosakäännös, jonka aikana se koko ajan väisti minua ja pysyi niin lähellä minua, etteivät edes ohjat kiristyneet. Ehkä minä selviytyisin Mayan kanssa, jos sellainen oli kerran kaikkein ilkein mahdollinen temppu, jonka se osasi. Ruskakin selviytyisi sellaisesta Mayan kanssa, vaikka Ruska oli vasta kolme.