Maya ei arvosta

Maya oli tulevinaan luokseni haan portille jo kolmatta kertaa. Se lähestyi velmusti minua vilkuillen ja hieman kaarrellen, pää ihan matalalla ja korvat ystävällisesti minua kohti. Ojensin taas käteni sille, ja taas se juoksi riemastuneesti hirnuen pois hieman ennen kuin sain kiinni sen pitkäksi venähtäneestä harjasta. Sen römeä hirnunta kuulosti röhönaurulta, ja sen siipimies Jackal yhtyi nopeasti ravaavaan kuoroon. Olisi naurattanut, jos ei kahden hevosen ivanauru olisi ennemminkin itkettänyt.

Paiskasin pörröiset lapaseni puolisulaan maahan, ja kun Maya ravasi ohitse, heitin sitä pipollani pää punaisena. Hikoilutti ja raivostutti. Vaikka olin vannonut, etten ikinä mene varta vasten hakemaan Mayaa haan sisäpuolelta, ettei se oppisi ärsyttäväksi, luikahdin hakaan. Otin riimun ja narun mukaan, enkä edes yrittänyt piilotella niitä hevoseltani. Jackal tuli korvat pystyssä luokseni, ja olin heti kateellinen sen emännälle työteliäästä ratsusta.

Hetken kuluttua Maya alkoi taas mutkitella ja madella minua kohti niin kuin mato. Annoin sen tulla, mutta lopulta en ojentanutkaan kättäni, vaan löin Mayaa riimunarun pehmeällä päällä. Se tietenkin ehti väistämään, mutta säikähti jonkin verran ja juoksi tiehensä rapaklöntit kavioista lennellen. Sen jälkeen en antanut sen hidastaa, vaan ajoin sitä riimunarulla laukassa. Juoskoon, se ilkiö, vaikka juoksisi polvensa rikki, mutta kun ei kiinni suostunut antamaan, niin ei saisi rentoutuakaan.

Ei kestänyt kauaa, että Maya alkoi puuskuttaa ja yritti lähestyä minua. Tiesin kuitenkin sen metkut: se oli joskus ennenkin kuvitellut voivansa elää villihevosen elämää, eikä se vieläkään antaisi kiinni. En siis päästänyt sitä vielä lähelleni, vaan pelottelin siihen lisää vauhtia. Jackal söi kauempana heiniä: sitä riehumiseni ei kiinnostanut enää, kun se huomasi minun olevan vain Mayan perässä.

Kun tiesin Mayan olevan valmis, kävelin portille päin. Väsynyt hevoseni ravasi nopeasti perääni ja piti korvia nöyrästi sivuille taivutettuina, kun pujotin riimun sen päähän kävellessämme. Olin edelleen vähän vihainen, enkä edes taputtanut Mayaa. Se pentele oli päättänyt kuluttaa energiansa pelleilyyn, joten en voisi enää edes ratsastella sillä. Lähdimme siis riimulenkille: minulla oli muutenkin Mayalle kahdenkeskeistä asiaa.

Sitä mukaa kun kävelimme, kiukkuni haihtui. Maya ei enää pelännyt minua, vaan aloitti tutun tervehtimisrituaalinsa näin jälkikäteen. Se puski itseään syliin ja halusi, että hieron sen korvia käsilläni ja sen turpaa nenälläni. Sitten se halusi halia, keskellä kävelytietä - mutta jämähti sitten paikalleen turpa taskussani. Hetken kuluttua se vetäytyi hitaasti pois ja muuttui etäiseksi. Kun kävelin, se seurasi kuin mikä tahansa ratsastuskoulun opetushevonen: kiltisti, mutta automaattisesti ja tylsästi, ilman mitään persoonaa. Naksuttelin kieltäni. Tiesin, miksi Maya suuttui. Sen hevosennenä haistoi helposti totuuden taskustani. Minulla oli toinen nainen. Aika selittää.

"Kuule, ei se ole sellaista kuin sä luulet."
Maya seurasi minua katsellen ojanreunaa.
"En mä suunnitellut sitä mitenkään, Maya!"
Hevoseni olisi pyöritellyt silmiään, jos olisi osannut.
"Se vaan tapahtui! Mä kävin Alegressa vaan yhden kerran, ja mä vaan katselin! Mutta sitten mä tapasin Minin, ja kun vaimokin antoi luvan, tai siis tarkotan että kun täytyyhän ihmisen saada ratsastaa ja sä et Maya enää kauheesti halua, niin mitä mä olisin voinut tehdä? Mitä sä haluat että mä sanon? Haluatko sä että mä sanon että oon aina halunnu nuoremman tamman, no mä oon aina halunnu nuoremmankin tamman!"

Maya olisi halunnut jo kotiin. Se yritti kääntyä takaisin, mutta minä halusin vielä kävellä ja jutella asian sen kanssa valmiiksi. Ehkä se luuli, että hylkäisin sen, tai että raahaisin sen hakaan jonkun vieraan tamman, josta se ei pitänyt ollenkaan. En minä voisi sitä sellaisen mielikuvan kanssa jättää tallille. Sen piti tietää, että jos pystyisin pitää vain yhtä hevosta, pitäisin aina Mayaa, ja Maya tulisi aina ensin.

"Se on Maya kiva tamma."
Maya katsoi minuun ja näin sen silmissä kiinnostuksen pilkahduksen. Ajattelin tamman ymmärtävän, vaikka oikeasti se taisi kiinnostua äänensävystäni, jonka se kuvitteli lupaavan herkkuja uuden ystävän sijaan.
"Te tapaatte joku päivä tässä. Sä varmasti tykkäät siitä. Se on rauhallinen tyttö jonka kanssa sä voit hirnuskella. Voit näyttää vaikka Jackalin sille. Mä olen vähän kysellyt, voisiko se Mini muuttaa tänne, kun sitten olisi helppo nähdä teitä molempia samalla kertaa, ja täällä sen pitäminen olisi halvempaakin..."

Maya oli kyllästynyt joko seisoskeluun tai jutteluuni ja se halusi takaisin hakaan syömään. Se lähti kävelemään omin päin. Niin lujaa se ei mennyt, että se olisi temponut riimunarua käsistäni, mutta se kulki aina pari askelta minun edelläni, vaikka kuinka kiihdytin vauhtiani. Olisin saanut huutia kaikilta maailman hevosihmisiltä, jos joku olisi nähnyt, miten hevoseni talutti minua. Yritin kyllä ravistella ja nykiä riimunarua, mutta ilmeisesti Maya olisi suostunut pysähtymään vain, jos olisin tehnyt narusta silmukan sen turvan ympärille ja vetänyt.

Tallilla Maya pysähtyi keskelle pihaa. Se seisoi kopeana paikallaan eikä ollut huomaavinaankaan, kun yritin silittää sitä. Se salli minun kuitenkin taluttaa itsensä karsinaan, ja riimunkin se antoi ottaa pois. Kun yritin lähestyä sitä kaviokoukun kanssa, se irvisti niin kuin kiusattu susi. Mietin, uskaltaisinko mennä sen karsinaan, mutta sitten tulin järkiini. Miksen uskaltaisi? Mitä Maya voisi muka tehdä, kun se ei missään tapauksessa purisi eikä potkisi? Pitää mykkäkoulua vai?

Jalkojaan Maya ei nostanut suosiolla. Sain vasemman etukavion nostettua ja puhdistettua, kun nojasin koko painollani tamman kylkeen. Takajalka ei kuitenkaan noussut niin helpolla.

"Tappelettekste?" kuului käytävältä. Käännyin hikisenä katsomaan. Siellä oli Ellen, ilmeisesti tulossa ratsastamasta, koska hänellä oli kypärä päässään ja punaiset posket.
"No ei, tai no joo, Mayalla on taas paha päivä", huokaisin.
"Mä annan aina heiniä jos joku on ärsyttävä hoidettava. Ne ei yleensä sitten muista kiukutella kun ne syö", Ellen huomautti, "mä voin hakea vähän."

Kun Maya sai pienen heinäkasansa ja alkoi pureskella korsia, sen luimukorvat ponnahtivat taas pystyyn ja jalatkin nousivat. Huomasin, että yksi kenkä oli löysällä, mutta en uskaltanut edes yrittää soittaa seppää sille illalle, enkä ainakaan uskaltanut itse lyödä sitä kiinni. Olkoon nyt löysällä vielä yön yli, ei Maya siihen kuolisi, ja joku saisi lyödä sen kiinni sitten aamulla, kun tamma olisi paremmalla tuulella.

Lähtiessäni olisin halunnut vielä taputtaa Mayaa ja antaa sille porkkanan, vaan eipä kelvannut hellyys sen paremmin kuin ruokakaan. Tamma käänsi pyllypuolensa ovea kohti ja vain vilkaisi minua, kun pudotin herkut sen ruokakuppiin. Kun vielä vilkaisin hevostani tallin ovelta, näin sen maiskuttelevan porkkanaa ruokakupista. Tämä oli taas näitä päiviä.


Puhe on Ministä, uudesta ponistani

Mayan ja Jackalin ystävänpäivä

Line: Shadina Lonesea /dA, muu minä

Maya on yhtä vanha kuin iskä

"Iskä sä oot ihan pyllyhousu!" Ruska valitti hevosen selästä.
"Noh noh! Miks iskä muka on semmonen?" kysyin. Taluttelin Mayaa ja Ruskaa kentällä.
"Mä sanoin jo! Mä meen itte! Mä osaan!"
"No niin sanoit. Mitäs nyt kun sun kantapäätkään ei vielä yllä satulasiipien alapuolelle? Millä ajattelit mennä itte? Pitäis vuokrata sulle poni..."
"Mä en halua ponia! Mä meen itte Mayalla! Mä näytän sulle vielä! PÄÄSTÄ IRTI!"
"Mä päästän. Sä et saa sitte yhtään heilua, huutaa tai raivota siellä! Kato nyt, sä meet ihan itte!"

Nostin Mayan riimunarun sen kaulalle ja kävelin rinkiä hevosen vierellä. Ruska piteli löysiä ohjia pää pystyssä ja ratsasti hyvin keskittyneenä kulmat kurtussa ja suu mutrussa. Välillä hän horjahti Mayan askelten tahdissa sivulle tai toiselle, mutta otti aina silloin satulasta kiinni ja könysi parempaan asentoon. Maya katseli silmäkulmastaan minua ja tajusi kyllä olevansa yhä talutettavana, vaikka oli ilman narua. Se ei piitannut Ruskan huojumisesta, vaan tiesi ettei hänen liikkeitään voi tulkita minkään sortin painoavuiksi. Olin ylpeä hevosestani, enkä voinut olla silittämättä sen kaulaa ohimennen.

"No niin. Nyt kun sä meet itte, käännäpä heppa kävelemään tänne iskän perässä. Näytä miten käännettiin!"

Peräännyin Mayan viereltä pari askelta. Ruska veti kömpelösti mutta tavattoman hellästi sisäpuolen ohjasta. Puolittain sen vuoksi ja puolittain minua seuratakseen Maya kääntyi laiskasti lävistäjälle perässäni. En ole vielä sanonut Ruskalle pohjeavuista, painoavuista tai edes tukevasta ulkopuolen ohjasta mitään. Hänen jalkansa ovat kaukana oikeista kohdista vielä, eikä keskittymis- tai käsityskykykään ihan olisi riittänyt. Ruska luuli vielä ratsastamisen olevan helppoa, ja Maya mahdollisti kiltisti ja mielellään tyttäreni illuusiot. Se tykkäsi Ruskan kanssa kävelemisestä. Tyttö oli kevyt kantaa selässä, ja vaikka hän heilui ja hytkyi ja huusikin välillä, ei hän sentään kiskonut ohjista, paukuttanut pienillä terävillä kantapäillään tai muutenkaan tahallaan tehnyt pahaa.

"Hyvä hyvä. Kumpaan suuntaan käännytään? Mayan pää vai pylly talliin päin?"
"Pylly!"
"Okei. Käännä sitte tänne iskän perässä."

Maya kääntyi. Maiskautin sille, jotta sen lompsotus olisi edes käpöttelemistä, eikä hiihtämistä. Ruska loi minuun murhaavan katseen, kun komensin hevosta, mutta ei saanut raivaria. Maya kiihdytti käyntiään hieman ja käänsi toisen korvansa Ruskan suuntaan.

"Mites pysäytetään? Osaatko pysättää tähän?"
"Vedetään ohjaksista!" Ruska tiesi pää pystyssä ja ylpeänä.
"Vedä sitte hellästi taas."
"Kyllä mä osaan!"

Niinhän Ruska osasikin. Löpsöt, roikkuvat ohjat kiristyivät hetkeksi hellästi, kun Ruska koukisti ohjanperiä pitelevät kätensä niin tiukkaan koukkuun, että lapaset osuivat häntä poskiin. Maya pysähtyi ja pureskeli kuolainta. Hetken kuluttua Ruska maiskutti sen liikkeelle märillä moiskahduksilla. Maya vilkaisi ensin minuun kuin varmistuakseen, ja lähti sitten taas kävelemään vierelläni. Silitin sitä poskesta mennessämme, ja se hörähti ihan hiljaa.

"Mä ravaan", Ruska ilmoitti yhtäkkiä.
"Ei kun tää on käyntiä. Hevosen kävely on käyntiä", korjasin.
"Eikä! Kun nytte mä ravaan", Ruska vaati.
"Ai jaa sitä sä meinasit. Etkä ravaa!"
"Miksen?"
"Muistaksä kun iskä ravas Mayalla? Iskä pomppi siellä selässä ja sä sanoit, että se näyttää vaaralliselta. Sä oot pienempi, niin lennät korkeemmalle. Joten sikset ravaa."
"Mä haluan!"
"Kuule, meeksä vielä itte tätä käyntiä, vai annetaanko jo Mayan mennä kaverien kanssa ulos?"

Ruska oli selvästi kiukkuinen, mutta oli rauhassa Mayan satulassa. Onneksi hän ei osannut komentaa Mayaa raviin itse, enkä minä varmasti neuvoisi vielä pitkään aikaan.

Jonkin aikaa pysäyttelimme ja kääntelimme heppaa Ruskan kanssa kentällä, ja koetimme peruuttaakin vähän. Ruska unohti nopeasti kiukkunsa, kun sai opetella peruuttamista. Hän lopetteli ratsastuksen hyvillä mielin ja talutti Mayan ylpeänä harjattavaksi. Ruskan työ oli taas hinkata Mayan jalkoja mahdollisimman pehmeillä harjoilla, kun minä laitoin tamman muuten kuntoon. Maya oli tyytyväinen, kun ei ollut joutunut oikeisiin töihin.

Viimeiseksi talutimme Mayan hakaan. Se jäi portille ihmettelemään, joten Ruska pystyi vielä silittämään sen naamaa märillä lapasillaan. Maya nyrpisti nenäänsä moiselle ja kääntyi sivuttain, jotta Ruskan vetiset hellyydenosoitukset osuisivat sen kaulaan eivätkä silmiin.

"Kuinka vanha Maya on?" Ruska kysyi yhtäkkiä.
"Se on melkein yhtä vanha ku iskä", vastasin.
"Sehän on sitte aika nuori!" Ruska ilahtui.
"Hmm, kuule. Muistatko kun viime kesänä iskän kesyrotat meni rottien taivaaseen?"
"Joo."
"Ne oli kaksvuotiaita. Ihminen on vielä ihan pieni lapsi kaksvuotiaana, mutta rotta on tosi tosi vanha sillon. Heppakin on aika vanha iskän ikäsenä, vaikka iskä ei vielä oo yhtään vanha ihminen."
"Kuoleeks Maya?" Ruska kysyi huolestuneena. Hän lopetti Mayan kaulan kastelemisen ja katsoi minua silmiin.
"No ei! Ei se nyt niin vanha ole. Ja joskus sadan vuoden päästä kun on, niin... No ollaanhan me tästä ennenkin puhuttu. Se menee hevosten taivaaseen, ja sille voi vaikka jutella sinne jos tulee ikävä. Oothan sä rotillekin jutellut rottien taivaaseen iskän kanssa. Samalla lailla."
Ruska mietti kulmat kurtussa. Odotin, jatkuisiko hänen vakava pohdintansa. Koska asia tuntui olevan selvä, oli aika lähteä autolle päin ja johdatella keskustelu siihen, mitä Ruska haluaisi syödä illallisella. Kuulemma spagettia ja soijarouhekastiketta.

Kun olin vyöttänyt Ruskan autoon ja kiersin itse auton nokkaa päästäkseni paikalleni, satuin vilkaisemaan kottikärryjä talliin työntävää Susannaa. Hän kohotti toista suupieltään ja nyökkäsi tervehdykseksi. Minä toimin niin kuin olisin halunnut muiden toimivan, kun minun isäni muutti kuusi vuotta aiemmin ihmisten taivaaseen: ainoastaan hymyilin, nostin kättä ja istuin autoon. Ruska puristi Maya-nimistä ruskeaa muovihevostaan ja oli jo unohtanut kaikki huolet kuolemasta, niin kuin sen ikäisen lapsen pitääkin.

Yksi tavallinen Maya

Istuin aidalla lukemassa Mayalle ääneen Harry Salmenniemen Texas, sakset -teosta. Se kuunteli tarkasti. Välillä se teki kirjaan kauraisia kuolajälkiä katsoessaan tekstin asettelua oikein läheltä, kun käänsin kirjaa ja näytin sille sivua. Jackal huiski hännällään kauempana jo minun ja Mayan kaikkiin touhuihn tottuneena, mutta Mosse kiersi meitä levottomin askelin hyvin epäileväisenä.

Ehdimme Mayan kanssa käsitellä aika monta sivua ennen kuin saimme ihmisseuraa Crimiksestä.
"Terve. Missä Ruska on? Luetsä usein runoja? Siis ääneen? Hevoselle?"
"Niin paljon kysymyksiä, niin vähän vastauksia", huokaisin, "Ruska lähti Maijan kanssa ostamaan ekaa omaa kultaista kaulakorua kaupungista. Kuulemma ottaa hevosenmuotoisen. Oliko se sopinu jotain sun kanssa? Ei se ainakaan ole muistanut kotona sanoa, että teillä on jotain menoa?"
"Mayan? Mayan kanssa?" Crimis kysyi.
"Äitinsä. Maijan."
"Ai... Mitä te luette - tai siis ennemminkin, miks sä luet hevoselle?"
"Tätä", näytin kirjaa, "ja katopa mitä käy jos yritän lukea tässä ilman Mayaa."

Nostin kirjan ylös ja olin silmäilevinäni sitä. Maya tuijotti minua hetken toisella silmällään. Se huokaisi, kuopaisi maata ja pärskähti. Hetken se odotti, ja kun mitään ei tapahtunut, se asetteli päätään syliini hyvin huolellisesti ja huomiotaherättävästi. Silitin sen otsaa hajamielisen oloisesti, ja se huokaisi uudelleen. Kun silitys loppui, Maya päästeli kummallisia, iniseviä ääniä. Parissa sekunnissa se kyllästyi ja pukkasi turvallaan kirjaa alhaaltapäin niin kovaa, että se väkisinkin irtosi otteestani ja putosi hankeen. Se katsoi minua toruvasti ja työnsi turpansa melkein kiinni naamaani, jotta pussailisin ja hellisin sitä välittömästi ja paljon.

"Mä veikkaan ettei se ollu noin lellitty ennen ku tuli sulle", Crimis nauroi.
"Oli se. Sä unohdat, että mä lellin sitä jo varsana, vaikka se ei ollu mun."
"Ihme ettei se ole vihanen... Millasta sillä on ratsastaa? Tai oli?"
"Parasta, kokeillaanko?"

Niin lähti Maya harjauspuomille. Se oli hyvällä tuulella ja nopea laittaa kuntoon. Texas, sakset jäi harjasankoon odottamaan, ja minä ojensin Crimikselle Mayan suitset. Sanoin, että hevosella ei ole ainakaan vuoteen ratsastanut kukaan muu kuin minä, ellei Ruskaa lasketa, joten Maya ei välttämättä enää ymmärtäisi ihan kaikkea, minä kun olen verrattaen kehno ratsastaja.

En joutunut häpeämään Mayaa kentällä juuri lainkaan. Se käveli ja ravasi kiltisti ja varovaisesti, koska ei osannut ennustaa, minkä tasoinen uusi ratsastaja sen selässä oli. Yhden äkkipysäyksen se teki hämmentyessään erilaisista, napakammista ohjasavuista.

"Tylsää", huusin, "laita se töihin. Se ei oo enää nopea, mutta osaa kaikkea jännää. Nosta laukka tonne suorilta jaloilta ja tee liukupysähdys, nojaa vaan kunnolla taakse koska se sitten osaa oikeesti jarruttaa takajaloilla!"

Maya tiesi heti, mistä oli kyse. Se kiihdytti muutaman askeleen aikana ikäänsä ja kentän kokoon nähden huimaan laukkaan, ja löi sitten kaikki jarrut pohjaan niin että jää ja hiekka lensi.

"Aika hyvin mummolta", Crimis kehui ja laskeutui selästä.
"Osaa se muutakin, mutta ei vaan jaksa kauheen paljoa kerralla. Eikä se nyt niin vanha oo", puolustin Mayaa. Otin ohjat vastaan, kun tarjottiin, ja nostin ne Mayan kaulalle. Tyrkkäsin sitä lapaan, jotta se liikkuisi. Se pudisteli päätään ja lähti itsekseen suorittamaan loppukäyntejään.

Crimis katseli hetken minun Mayaani ja alkoi sitten puhua. "Älä nyt taas suutu, mutta miksi sä halusit ottaa noin vanhan hevosen? Kyllähän sä olisit kiintyny toiseenkin hevoseen, ja moni pitää parikymppistä hevosta jo ongelmajätteenä."
Maya päätti pysähtyä keskelle kenttää. Huusin sille vihaisesti, että "pitääkö mun tulla sinne vai käveletkö itte" ja se nytkähti huokaisten taas liikkeelle. Se vahti silmäkulmastaan, koska huomioni kääntyisi muualle ja se saisi laiskotella.

"Mä oon kiintyny siihen niinku syylään", vastasin.
"Syylään!"
"Maya oli Mêl Serenin tylsin hevonen ja siksi mun piti hoitaa sitä, kun mä olin nuorin ja viimeksi palkattu. Siellä oli vaikka mitä komeita hevosia, ja yks tavallinen Maya. Mä sain ratsastaa sillä ja olisin halunnu mielummin mennä isommilla puoliverisillä, mutta lopuksi Mayastakin löytyi ihan oikea persoona kaiken sen tylsyyden alta. Tottakai kaikki muut näkee vaan, että se on tavallisen näkönen hevonen, ihan perusratsu ja kaikin puolin keskinkertanen ja niin se onkin. Sit salaa se on kuitenki tosi leikkisä, mustasukkanen, itsepäinen ja oikeesti tosi omituinen välillä. Jos joku jaksaa hengailla tän tylsän hevosen kanssa, niin lopulta se ei ole enää ollenkaan tylsä. Tai siis kuinka moni muu hevonen lukee kirjaa, hakee keppiä, tai muutenkaan leikkii kenenkään muun kun toisen hevosen kanssa? Varsinkaan kakskymppisenä? Ei se haittaa, että Maya on aika tavallisen näköinen ja kokoinen. Sitten muilla on komeemmat hevoset. Mulla on leikkisin, ja uskaltaisin väittää että fiksuin. En mä löydä ikinä toista hevosta, joka on puoliksikaan niin erikoinen kuin tämä ihan tavallinen Maya."

Maya käveli jo kolmatta kertaa ohitsemme vieläkin mulkoillen. Otin sen ohjasta kiinni ja silitin sen kaulaa. Se reagoi niin kuin kaikki maailman tylsät, tavalliset hevoset: ei mitenkään. Sen päässä takoi sama ajatus, kuin kaikkien muidenkin massahevosten päissä siihen aikaan päivästä. Se halusi varusteet pois ja hakaan, jotta saisi ruokaa. Sinne päästyään se söisi muiden kanssa, ja tulisi illalla sisään samaan aikaan kuin muut ja menisi nukkumaan nähden samoja hevosunia kuin kaikki muutkin. Minäkin olisin silloin nukkumassa, ja minun ajatuksissani Maya olisi ihan erilainen, kuin yksikään toinen hevonen, ja paljon muita parempi.

Lähdimme kolmisin harjauspuomille. Ajattelin, että ehkä jonkun muun pitäisi ratsastaa Mayalla vähän useammin, ettei hevoseni vallan kalkkeutuisi. Haukuin samalla kirjaa nimeltä Texas, sakset. Se ei ollut erityinen kirja, vaikka sen piti muka olla ihan spesiaali ja ennennäkemätön.

Jonain päivänä hyvin pian

Mayalla on oikkunsa, metkunsa ja erityiset tarpeensa. Tänään se oli esimerkiksi päättänyt, ettei tahdo ollenkaan ohjastuntumalle. Se oli nostanut päänsä korkeuksiin ja katsonut minua korviensa yli silmiin, kun yritin saada sitä liikkumaan. Ei se mitään: sellaisina päivinä on pahimmassa tapauksessa ratsastettava löysin ohjin, tai jopa riimulla. Parhaassa tapauksessa Mayan saa hellästi suostuteltua menemään itse ohjastuntumalle, ja silloin vanha hevoseni kulki aina kauniisti peräänannossa kuin olisi ollut hevonen parhaassa iässä ja vieläkin oikea kilparatsu.

Tänään oli sellainen parhaan tapauksen päivä, ja Mayalla ratsastaminen oli pitkästä aikaa ratsastamista pelkän selässä istumisen sijaan. Tamma oli virkeä, hyväntuulinen ja kokonaan kivuton - kunhan sai ensin kiukuteltua valmiiksi. Sellaisella Mayalla minäkin näytän ihan oikealta ratsastajalta ja pystyn tekemään sen kanssa vaikka mitä sellaista, mitä en tavallisesti osaa tehdä. Esimerkiksi hallittua ja kaunista ravia. Normaalisti Mayalla on nykyään vain yksi vaihde, nimittäin hölkkä, ja äkäpussipäivinä toinen, joka on formulavaihde. Tänään Maya löysi parhaan välivaihteensa ja ravasi vaikka kuinka hienosti joustavin askelin. Hikeenhän se tuli melko nopeasti, mutta annoin sen tanssia, koska se kerrankin pystyi ja halusi.

Maya oli hoidettava oikein kunnolla sellaisen ratsastuksen jälkeen. Se ei ollut ihan nuori, joten se vaati erityistä huomiota. Minun oli kylmättävä sen jalat, eikä se olisi tahtonut: olihan ulkonakin vain pari plusastetta ja inhottava tuuli. Minun oli hierottava Mayan suurimmat lihakset, eikä se olisi siihenkään suostunut. Se tiesi, että pääsisi hakaan, ja mikäli hoitaisin sen vain nopeasti, se pääsisi sinne heti. Hieromisen jälkeen minun oli laitettava Maya venyttelemään porkkananpalojen perässä. Siitähän se suorastaan suuttui, kun ei saanut herkkuaan heti! Se takoi kaviolla maata niin kovaa, että hyvä kun ei kipinöitä iskenyt. Se katsoi minua rumasti ja uhitteli. Kun kuopiminen, pärskiminen ja hyppiminenkään ei tehonnut, se pajautti lopulta minua turvallaan päin näköä. Siihen loppui venyttely, ja minä paiskasin porkkanat sen silmille. Säikähdyksestä selviydyttyään se oli vielä vihaisempi, koska oli menettänyt herkkunsa kokonaan.

Teimme kuitenkin sovinnon rapsuttelemalla toisiamme. Minä rapsutin Mayan harjamartoa koko matkalta ja Maya rapsutteli minun olkapäätäni. Aluksi se hoiti minua niin vihaisesti, että olisi tullut ihoon reikä, ellei olisi ollut takkia välissä. Pian tammani kuitenkin tyyntyi. Heti, kun se osasi taas käyttäytyä nätisti, se pääsi hakaan ja raahasin sille lisää heinää. Uskoin, ettei Mayankaan kaltainen vanhus tarvinnut lointa edes hieman hikisenä: se oli klippaamaton, ja heinän syöminen tuntuu lämmittävän hevosta paremmin kuin mikään loimi. Heinillehän Maya heti meni, ja tarhakaverit Jackal ja Mosse ravasivat korvat pystyssä osingoille.

Ennen kuin lähdin kotiin, katselin hevosia vielä silmä mustana ja kipeänä. Huomenna olisi turha odottaa Mayalta samanlaista performanssia, tai oikeastaan koko vuonna enää. Olisi parasta vihdoinkin tuoda sille kaveriksi toinen hevonen, vaikka iso vahva poni tai toinen puoliverinen. Jonain päivänä hyvin pian ottaisin asiakseni ilmoittautua jonoon seuraavan vapautuvaa karsina- tai pihattopaikkaa odottamaan.

Miksi Maya on maailman paras hevonen?

Mayalla on kaksi pienenpuoleista harmaantunutta korvaa, jotka sopivat minun nyrkkeihini, kun hieron niitä. Niillä se kuuntelee huoliani, vaikka se ei enää kuulekaan ihan kaikkea. Minun Mayallani on myös neljä jalkaa, jotka eivät ole yhtä suoria kuin Jackalin, ja joita se ontuu välillä. Sen jaloissa on patteja ja pahkuroita, jotka osaan ulkoa, ja vaihteleva määrä rupia ja haavaumia, joita hoivaan ja suojelen, etteivät ne pahene. Sen jalat ovat kantaneet minua urheasti jo vuosikaudet. Mayan kaula on jo vähän lihaksistoltaan painunut ja heikonpuoleinen, mutta vieläkin saan siitä tukevan otteen, kun halaan hevostani. Maya ei enää koukista sitä kaarelle kauniisti, vaikka osaakin edelleen hakeutua peräänantoon ratsastettaessa. Yksi suorahko selkäkin Mayalla on, ja kaksi vuoroin pulleaa ja vuoroin hieman laihtunutta kylkeä. Selästä ei ole enää kantamaan painavaa taakkaa, ja satulakin tarvitsee jo lisätoppauksia istuakseen siihen, mutta Mayan kyljet ovat kuninkaalliset. Harjaan niitä ahkerasti huolimatta siitä, ettei kukaan enää arvostele Mayaa näyttelyissä. Etenkin kyljistä vanhan hevoseni karva kiiltää.

Jouhia Mayalla on lukemattomia, ja ne muuttavat usein muotoaan, yleensä huonompaan suuntaan. Kun en tiennyt, että jouhia on parempi nyppiä kuin leikata, Maya kantoi ylpeästi pottakampaustaan. Nyt, kun en ole ehtinyt nyppimään jouhia, Maya katsoo maailmaa viehkosti pitkien hiustensa lomasta kuin oikea prinsessa. Mayan jouhet ovat harmaantuneet ja osin huonokuntoiset, mutta etenkin sen harja on silti maailman hienoin sekä liian pitkänä että pottakampauksessa.

Mayalla on yksi soma turpa, jonka iho on kuin samettia. Se osaa irvistää sillä rumasti ja potea hammassärkyä suu vinossa. Se osaa myös poimia samettihuulillaan omenanpaloja hennosti ja hellästi kuin keijukainen. Pussatakin se osaa: minua se pussailee ronskisti ja välillä kirputtaa hampaillakin, mutta minun Ruskaani se pussailee höyhenkeveästi, niin kuin pienempää prinsessaa kuuluukin.

Kaksi täydellistä korvaa, neljä sitkeää jalkaa, luotettava kaula, kapea selkä, kiiltävät kyljet, soma turpa tai lukemattomat jouhet eivät kuitenkaan tee Mayasta maailman parasta hevosta. Maya on maailman paras hevonen, koska sillä on kultainen sydän. Se on nähnyt minut epävarmana lapsena, holtittomana teininä ja nyt määräilevänä aikuisenakin. Se on antanut anteeksi ihmeellisimmätkin tempaukseni, ja nyt Ruskan vouhotukset. Se on yrittänyt suojella minua etenkin nuoruusiässämme kieltäytymällä hulluimmista keksinnöistäni, ja kun se ei ole päässyt luikertelemaan vapaaksi, se on seurannut mukanani. Jos olen ollut surullinen, se on joko kuunnellut huoleni tai keksinyt aina uuden tavan pelastaa harmaimmankin päiväni. Iloisina päivinä se ei ole koskaan kieltäytynyt leikkimisestä ja pelleilystä.

Olen jopa menettänyt Mayan kerran. Kun keksin vuosien jälkeen tavan palata sen luo, se osoitti saman tien muistavansa minut ja tietäneensä aina, että vielä joskus tulen hakemaan sitä.


Kuvan line: Whiteligtning/dA, muu Reita