Maya 24 vuotta

17.11.2018 Maya täytti 24 vuotta. Se juhli railakkaasti syömällä kaksi kokonaista porkkanaa silläkin uhalla että liika sokeri aiheuttaisi sille nivelkipuja. Sen jälkeen istuin aidalla sen seurana ja rapsutin sen rintaa kenkäni kärjellä. Haaveilin niistä talvista, kun se jaksoi vielä puskea eteenpäin lumihangessa ja laukata metsäteillä niin lujaa, että nyt vanhentuneena ja viisastuneena pitäisin sellaista vaarallisena.

Minun pitäisi miettiä Mayan tulevaisuutta. Kuinkahan kauan sen elämä oli elämisen arvoista? Oliko se sitä vielä nytkin, kun se heräsi aamulla karsinassaan, harjattiin, köpötti tarhaan, vietti siellä koko päivän, harjattiin taas ja suljettiin yöksi takaisin karsinaan? Se oli aina rakastanut seikkailuja, ja nyt se ei ollut poistunut puoleen vuoteen tallipihasta. Olin myynyt sen satulan. Nyt se tuntui rakastavan vain syömistä ja nukkumista ja viihtyvän hyvin rauhallisessa eläke-elämässään. Sillä oli hyvät hampaat ja pitkiä kivuttomia kausia. Se oli järjissään ja tunnisti minut helposti kaukaakin - paitsi jos oli vähänkään hämärää. Toisaalta hämärälläkin se tunnisti äänistä että hakaa lähestyvä hahmo oli ihminen, eikä se pelännyt.

Mayan uudet tarhakaverit olivat olleet sille hyvä syntymäpäivälahja. Se oli heti kiinnittynyt Sammyn kylkeen. Pirteästä Hilpasta se ei vielä pitänyt, mutta onneksi poni jätti sen aika hyvin rauhaan. Sitä paitsi Mini oli ottanut Mayan henkivartijan roolin hyvin vakavasti Jackalin lähdettyä. Se teki Hilpalle koko ajan eleillään aivan selväksi, että hänen korkeutensa Maya ei ollut vielä valmis hieromaan tuttavuutta.

Oli ollut mahtavaa omistaa unelmiensa hevonen. Hevosen hankintaa suunnitteleville muistutellaan aina, kuinka paljon rahaa ja aikaa hevosiin menee, ja kuinka niiden omistaminen ei ole oikeasti mitään unelmaa. Mayan kanssa elämä oli kuitenkin täsmälleen niin kuin elokuvissa sekä hyvinä että huonoina päivinä. Sen harmaa naama oli täydellinen kaihin sumentamine silmineen, enkä olisi vaihtanut hevostani mihinkään toiseen.

Maya, merihevonen

Ei ole pientä ihmisreppanaa luotu tällaiseen helteeseen. Hikoilin niin paljon, että paita liimaantui selkääni ihan parissa minuutissa ja niskaa pitkin alkoi valua hiiputous. Silti kiskoin pitkää ja painavaa puutarhaletkua perässäni sitkeästi kuin terrieri. Maya oli kasteltava kylmällä vedellä ainakin neljä kertaa joka päivä, ettei se saisi lämpöhalvausta. Harmi vain, että Crimis kasteli samalla letkulla mansikoitaan ja aloitti letkun kerimisen rullalle aina väärästä päästä niin, että sitä oli uskomattoman raivostuttavaa ja aikaavievää sitten hilata perässään Mayaa kohti.

Maya ei edes arvostanut ponnistelujani. Se seisoi aina ihan rauhassa, melkein nukuksissa jossain varjossa kun tulin, mutta kun käänsin letkun auki ja vesi alkoi virrata, tuli mummoon saman tien vauhtia. Se yritti vettä karkuun hinnalla millä hyvänsä ja yleensä hätyytteli muutkin hevoset hysteeriseen laukkaan noin ihan ohimennen. Se oli hämmästyttävän nopea ja ketterä, eikä sen olisi ikinä uskonut olevan reumaattinen kaksikymppinen, kun katsoi miten virtaviivaisesti se yritti paeta vettä.

Sitäkään Maya ei koskaan oppinut, että se kastui aina, vaikka pakeni. Tai sitä, että oikeasti se tykkäsi vedestä. Kun se lopulta oli jo märkä, se tuli vettä valuen kohti ja halusi, että suihkuttaisin lisää. Se käänsi aina pyllynsä minua päin jotta rapsuttelisin sitä samalla hännän päältä. Kun siitä oli rapsutettu tarpeeksi, se halusi minun suihkuttavan vettä sen harjan alle ja korvien välistä niin että vesi valui sen naamalle. Kun se lopulta sai tarpeekseen, se ravisteli itseään kuin koira ja kasteli minutkin ihan vettä tippuvaksi. Sitten se jolkotteli tiehensä onnesta säteillen ja letkua takaisin keriessäni se romahti kaikkein tomuisimpaan ja inhottavimpaan kohtaan kyljelleen piehtaroidakseen oikein kunnolla.

Lähdin aina kotiin ennen kuin Maya oli taas jaloillaan. Halusin ilmastoituun autooni mahdollisimman nopeasti letkun kanssa urheilemisen jälkeen. Sitä paitsi tiesin, että minun oli palattava kastelemaan hevosta jo muutaman tunnin päästä uudestaan. Kävin kastelemassa Mayan niin usein, että Keitaro oli jo sanonut, ettei se kasvaisi, vaikka kuinka kastelisin.

Voi mikä vauva!

Olin taas vihainen ja ahdistunut Mayan eläinlääkärilaskujen takia. Olin paennut satulahuoneeseen, koska en halunnut nähdä ainoatakaan Hukkasuon hevosta, enkä varsinkaan yhdenkän omistajaa. Olin juuri soittanut ratsastuskoululle ja sopinut, että koulu maksaisi Minin ylläpidon ja saisi sen käyttöönsä viitenä päivänä viikossa. Kesälomansakin se viettäisi laitumen sijasta lasten kesäleireillä, jos en saisi sitä puoliylläpitoon jonnekin ennen kesää.

Puhelun jälkeen oli hyvä ottaa vihdoin kuva Mayan satulasta ja laittaa se myyntiin hevostavaroiden Facebook-kirpputorille. Samalla valokuvasin Mayan varusteista kaiken muunkin vähänkään rahan arvoisen ja laitoin myyntiin. Ei se enää paljoa tavaroita tarvinnut, vanha akka.

Sitten löytyi vihko, jonka kannessa luki "Maya ja Reita Mêl Serenissä 2008 -"
Olin kirjoittanut siihen pienen Mayan päiväkirjaa siitä lähtien, kun tutustuin siihen ja se oli vielä melko vauvaikäinen. Selailin satunnaisia mittauksiani Mayasta: olin pitänyt kirjaa sen säkäkorkeudesta, mahanympäryksestä, lämmöistä ja ties mistä. Välillä olin kirjoitellut, mitä olimme puuhanneet. Vihon välistä putosi valokuvia, jotka laitoin taskuun myöhempää katselua varten, paitsi päällimmäisen, jonka ehdin jo nähdä lattialla. Sitä katselin hetken.

Line xxxelianat /dA, muu Reita

Voi mikä vauva! Olin jo unohtanut, miten Mayalla oli tapana tulla kohti turpa pystyssä ja hieroa ylähuulella leukaani. Sitten minä tapasin ottaa kaulan molemmilta puolilta kiinni ja rapsuttaa sitä niin, että sen naama vääntyili onnesta joka suuntaan. Lopulta se aina alkoi heilua hervottomasti, ja minä pökkäsin sen kyljelleen heinikkoon tai hankeen. Sitten siitä tuli liian iso sellaiseen. Vaikka tuossa kuvassa se oli kyllä niin nuori, että minä en ole sitä kuvaa ottanut.

Laitoin viimeisenkin kuvan taskuun ja lähdin ulos. Jos ei harrastus vie kaikkia rahoja, se ei ole tarpeeksi tärkeä harrastus.

Nappi ja loput

Avasin taukotuvan oven. Pidin sitä aika kauan raollaan, jotta kolme ystävääni ehtivät tallustella sisään. Sitten astuin itse niiden perässä lämpöiseen huoneeseen ja tervehdin Emiliaa, Crimistä ja Reaa, jonka olin nähnyt vain kerran aikaisemmin. Meitä tervehdittiin ylitsevuotavan ystävällisesti.

"Voi vitsit mikä ihana sieltä tuli! Voi kun sä oot pulska ja suloinen!" Crimis lirkutti.
"Joo kiitos, oot säki ihan ihana", vastasin tylsällä äänellä ja kaadoin kahvia.
"Mikä sun nimi on? Tuuksä syliin istumaan?" Crimis jatkoi minusta välittämättä.
"Mä oon Reita, mut en mä nyt tuu sun syliin", sanoin pää jääkaapissa, "ja se on herra Painike."
"Painike. Reita miksi sun koiran nimi on herra Painike?"
"No oikeastaan se on Nappi. Kun se on hyvä poika, se on Nappula. Nyt se söi autossa mun jatkoroikkaa, ja se on paha poika, niin se on Painike. Noi on Nisu ja Taavi. Emilia älä anna Nisulle enää pullaa kun se on muutenki niin lihava."

Aamukahvi tuli hörpättyä siinä koirista kertomisen ohella. Kukaan ei uskonut, kun sanoin yli seitsemänkiloisen Nisun olevan ihan puhdasrotuinen chihuahua. Emilia oli kauhistunut, kun ilmoitin tulleeni lenkittämään koko lauman kerralla: Mayan, Minin ja kaikki koirat. Kuulemma niin pienet koirat jäisivät helposti jalkoihin. Sanoin, että sittenpä luonnonvalinta karsisi jyvät akanoista. Kyllä koirat osaisivat väistellä kavioita. Jopa Nappi, jota ei ole muuten järjellä pilattu. Olin kuulevinani huvittunutta hymähtelyä, kun puetin Taaville ja Napille villapaidat päälle ennen kuin sovitin kaulapannat niiden ja Nisun kaulaan ja sujahdin laumani kanssa tallin puolelle.

Pihassa ei ollut yhtäkään ihmistä ja hevosetkin vain katselivat laiskasti aitauksistaan. Sidoin kaikkien koirien narunpäät harjauspuomiin ennen kuin lähdin hakemaan hevosia. Taavi tärisi, jotta varmasti huomaisin, että sen on tosi tosi kylmä, ja armahtaisin sen ulkoilusta talven ajaksi. Nappi söi lunta, jotta se saisi onnistuneesti oksennettua paluumatkalla autoon.

Maya ja Mini lähtivät mielellään haasta mukaani. Maya pujotti päänsä itse riimuun, kun avasin sitä sille, ja Minikin seistä jökötti paikallaan kun ahersin riimun sen päähän. Portilla ainoa ongelma oli pitää Jackal turvallisesti aitauksen sisäpuolella, koska sekin olisi halunnut mukaan. Ohjasin ensin Mayan ulos ja nostin sen riimunarun aidan päälle, jotta tamma pysyisi paikallaan. Sen jälkeen pidin Jackalia paikallaan painamalla kättäni sen turpaa vasten, kun mahdutin Miniä toisella kädellä portista. Sitten luikahdin itse portinraosta, suljin salvan nopeasti, otin Mayan narusta kiinni ja lähdin taluttamaan hevosiani harjauspuomille.

Maya tunsi Nisun vuosien takaa ja laski päänsä korvat hörössä tervehtiäkseen. Nisu oli kuitenkin vanhentunut nippa nappa luovutusikäisestä pennusta vanhaksi äijäksi, eikä enää muistanut moista suuripäistä olentoa, joka yritti selvästi käydä sen kimppuun. Se rääkäisi niin kuin joku olisi astunut sen päälle, ja Maya säikähti niin että nosti päänsä ja perääntyi pari askelta. Minikin katsoi äänen suuntaan, mutta sen mielenkiinto lopahti saman tien. Mitä se tuollaisista rotista piittaisi?

Kahdeksan kavion puhdistaminen kävi aika nopeasti. Irrotin hevoseni harjauspuomista ja pitelin niiden riimunaruja vasemmassa kädessä. Koirien hihnoja pidin oikeassa kädessä. Sitten lähdettiin seikkailuun. Eniten odottamani hetki koko seikkailussa koitti vasta kahden minuutin kuluttua: pääsimme niin kauas tallipihasta, että pystyin päästämään koirat irti. Silti talutin molempia hevosia samalla kädellä. Vaikka ne olivat kuinka rauhallisia, en halunnut joutua niiden väliin.

Nisu ja Nappi nauttivat eniten ojia reunustavien lumipalteiden kaivamisesta ja niiden päällä hyppmisestä. Hevoset hengittelivät syvään ja katselivat kiinnostuneina ympärilleen kävellessämme. Taavi, monsieur Hienopieru, piti korvat masentuneesti lurpassa perää ja odotti lupaa juosta takaisin autoon tai talliin lämpimään. Seuraavalla kerralla en ottaisi sitä mukaan. Ellei seuraava kerta olisi kesällä. Espanjassa. Tai saunassa.

Koko kuuden tai seitsemän kilometrin pikkulenkillä ei tapahtunut sen suurempia vastoinkäymisiä kuin herra Painikkeen löytämä ja syömä tuore hevosenkakka, jonka Nappi pian muodonmuuttaisi koiran oksennukseksi. Sain kävellä pysähtelemättä hevosten kanssa, ja koirilla oli lupa juosta vapaana vaikka kuinka kaukana, kunhan näköyhteyteni niihin säilyi. Kaikilla oli hyvä mieli, paitsi Taavilla, joka jäi koko ajan enemmän ja enemmän jälkeen meistä muista. Toisaalta sekin sai ihmeellisen virtapiikin, kun huomasi tallirakennusten kajastavan edessämme ja minun vetävän koiranhihnoja huppuni alta.

Vaan vielä sai Taavi odottaa sisälle pääsemistä. Joka koira istui ja odotti harjauspuomin äärellä niin kauan, että harjasin ensin Mayan ja sitten Minin niin, että niiden pintaverenkierto ihan varmasti virkistyi. Kun tyytyväiset tammat pääsivät takaisin hakaan syöpöttelemään, vein koirat vielä hetkeksi sisälle jotta saisin lisää kahvia.

"Max. Otapa nisua", Crimis tarjosi mairean näköisenä taukotuvassa, "Reita toi."
"En mä tykkää", Max vastasi vaimeasti jonkin lehden takaa.
"Ei kun ota nyt, tästä sä tykkäät", Crimis sanoi. Hän laski ihan hiljaa puhdistamansa suitset käsistään ja nosti Nisun kainaloista Maxin lehden taakse.
Max huokaisi ja laski lehtensä odottaen joutuvansa maistamaan jotain todennäköisesti tosi pahanmakuista pullaa. Siinä olikin ihan toisenlainen Nisu.
"Jos Taavi olis tullu mulle pentuna, mä olisin antanu sen nimeksi Kaffi", yritin sanoa mahdollisimman selkeästi kokonainen keksi suussani.
"Mikäs Nappi olis sitten ollu?" Crimis kysyi.
"Jos Nappi olis tullu pentuna, se olis Paskalinko tai Yrjösprinker..."
"Mä voin ottaa sen jos sä vihaat sitä. Tule Nappi tule."
"Sano makkara. Se luulee et se on sen nimi niin sitte se tulee. En mä vihaa sitä. Se vaan on niin tosi ahkera. Tuottaa koko ajan jotain. Molemmista päistä. Se teki varmaan kuus ripu-"
"Mä yritän syödä", Max keskeytti ja jatkoi keksin syöttämistä Taaville.
"Ens kerralla mä en ota tota mukaan jos vielä tuon koiria lenkille", sanoin Crimikselle Taavia osoittaen.
"Joo ei se mitään, se voi olla täs taukohuoneessa jos kukaan ei oo allerginen", Crimis vastasi, vaikka olin tarkoittanut jättäväni Taavin autoon tai kotiin lämpöiseen.

Tammikuu

Ne olivat kaikki kolme tyytyväisiä saadessaan uuden, muhkean heinäkasan. Mini melkein sukelsi kasaan. Se työnsi turpansa mahdollisimman syvälle ja ohjaili jättikielellään kitaansa oikein suuria heinätukkoja. Maya seisoi sen vieressä, kylki kyljessä sen kanssa, tai oikeastaan Mayan kylki oli Minin sääressä, kun Maya oli niin paljon Miniä pienempi. Vanha tamma söi rauhallisesti ja pyyhkäisi aina välillä niskaansa Minin kaulaan hellyyttä osoittaakseen. Kasan toisella puolella seisoi pitkäkoipinen Jackal, josta laskevan auringon valossa näkyi pelkkä siluetti. Se poimi ainoastaan heinäkasan päälimmäisiä korsia. Kuulin sen hörähtelevän välillä Mayalle, joka vastasi heiluttelemalla kärjistä harmaantuneita korviaan.

Kun Maya oli syönyt tarpeekseen, se erkani Ministä. Se painoi turpansa hetkeksi Minin lapaan, värisytteli huuliaan ja kiersi sitten Jackalin puolelle. Häntäänsä huiskaisten tamma käänsi pyllypuolensa kohti heinäkasaa. Nivelet naksahtaen se asettui niin, että sen kylki hipoi kevyesti Jackalia. Ilmeisesti se asettui niin siksi, että se alkoi olla vähän kuuro ja sokea. Se halusi tietää, koska lauma lähti liikkeelle. Päästyään asemiinsa Maya laski päänsä ja alkoi torkkua.

Hetken kuluttua syömisen lopetti Jackal. Sen hengitys höyrysi, kun se ravisteli pölyt itsestään ja pärskähti. Valoa vasten näkyi pisaroita, jotka se aivasti ilmaan. Vaikka se pudisteli päätään ja jopa kuopi etujalallaan maata, se varoi koko ajan irtautumasta Mayasta. Se jäi seisomaan paikalleen ja tähyilemään ympärilleen Minin vielä syödessä.

Mini söi kauan ja paljon uskollisen vartijansa valvonnassa. Lopulta kuitenkin jopa sen vatsa täyttyi ja se nosti päänsä, jota oli pitänyt koko ajan hupenevan heinäkasan sisällä. Se katsoi vasemmalla silmällään Jackalia ja hörähti. Ruuna maiskutteli kieltään hetken, mutta sitten se, ihan kuin olisi juuri sopinut asiasta Minin kanssa, nyhjäisi Mayaa hellästi kyljestä. Kun tamma ei heti herännyt, Jackal pukkasi sitä otsallaan ja sai sen nostamaan päänsä.

Kun Maya oli herännyt, hevoset järjestäytyivät uudelleen. Jackal kiersi seisomaan Minin oikealle puolelle. Molemmat mustat hevoset tuijottivat Mayaa, joka ilmeisesti ymmärsi niiden tarkoituksen ja käveli niiden väliin. Oli jo pimeää, mutta Jackal ja Mini johdattivat Mayan juoma-automaatille varoen tarkasti ajamasta sitä liukkaisiin kohtiin. Sinne ne jäivät, kun minä lähdin niitä katselemasta. Maya oli keskellä ja joi, ja isommat hevoset katselivat levollisesti kumpikin eri suuntaan.