Viimeinen (13.5.)

Mayan lähtö oli vaikeinta. Olisin halunnut, että se nukahtaisi jonain iltana karsinaansa, eikä heräisi enää. En olisi halunnut päättää sen puolesta. Toisaalta kun päätös oli tehty, oli oli jo hieman helpompi. Teki mieli itkeä, teki mieli kuolla, mutta sentään en enää kuvitellut oikeasti kuolevani. Se oli jo parannus.

Sinä päivänä tuuli liehutti vaisusti kuivia heinänkorsia ympärillämme. Kaikki lumi oli sulanut, mutta heinä oli vielä keltaista. Koivuissa oli pieniä lehtiä. Ei niin paljoa, että ilta-aurinko olisi siivilöitynyt rentouttavan vihreänä siihen niitylle, mutta riittävästi, jotta oli kaunis päivä lähteä. Koska kauniin päivän kuningatar tarvitsi lähtiessään palatsistaan ikuisesti.

Lyhyenpuoleinen harja hulmahti, kun hevoseni nosti päänsä kuluneesta virheänvärisestä kaurasangosta ja katsoi minua luottavaisena. Mayalla oli punainen riimu päässään, ja minä pitelin narusta. Hymyilin hevoselleni. Sen turpa hamuili leukaani. Koko hevonen säpsähti aina, kun kumarsin yhtäkkiä päätäni aivan vähän ja painoin suukon sen ylähuuleen. Niin se oli aina tehnyt. Nyt partani pisteli sitä, mutta ei varmasti pistellyt vielä kymmenisen vuotta sitten. Silti se oli ollut aina tuollainen. Nuoresta kilpahevosesta asti, kun aloin sitä Mêl Serenissä aikoinaan lapsena hoitamaan.

Viivyttelin tahallani, vaikka minun piti astua kauemmas hevosesta. Kaikki muut olivat tietenkin kärsivällisiä. Olin tarvinnut Keitaron sinne, koska vaikka halusin olla ihan hiljaa ja kahdestaan Mayan kanssa, pelkäsin, ettei kuitenkaan kestäisi sitä. Valkiavuoren Johanneksen kuitenkin tarvitsin aseen takia. En ikinä pystyisi itse painamaan liipaisinta. Silitin hevoseni poskia monet viimeiset kerrat ennen kuin yksi kerta lopulta oli todella viimeinen. Se oli samanlainen kuin kaikki muutkin kerrat. Kaikki tuhannet, miljoonat ja miljoonat kerrat vuosikymmenen varrella. Paitsi että se tuntui samalta kuin jos minulle olisi tehty avosydänleikkausta täysin hereillä ja ilman puudutusta.

Maya söi tyytyväisenä. Kun se nosti päänsä, se käänsi sitä sen verran, että saattoi katsoa minua rauhallisesti oikealla silmällään. Vastasin sen katseeseen yhtä rauhallisesti, vaikka vaistoni vaati minua hyppäämään sen eteen ja suojelemaan sitä. Minun pieni hevoseni, esikoistyttöni luotti minuun, enkä minä ikinä enää rakastaisi ketään toista niin kuin sitä. Kuiskasin sille hyvää yötä. Ei kulu montaakaan vuosikymmentä, Maya, niin taas tavataan, ja minä muistan sinut joka päivä. Ei montakaan vuosikymmentä. Muista tulla minua vastaan sitten, Maya, koska minä rakastan sinua joka päivä siihen asti, ja sen jälkeen ikuisesta ikuiseen. Silmäni räpsähtivät sekunnin murto-osaksi kiinni, kun kuului yllättävän kova laukaus.

Jos minun pitäisi kuvailla, miltä tuntui kumartua hevosen puoleen, sulkea päälimmäiseksi jäänyt oikea silmä ja ottaa riimu pois jotta se olisi ikuisesti vapaa uudessa paikassaan, en osaisi kertoa. Kertoisin siitä, miten sen ruumis oli vielä lämmin, miten sen takajalka vielä kerran potkaisi refleksien vuoksi, ja miten sillä oli vielä kauraa suussaan. Se näytti täysin elävältä. Sen päässä oli sinertävä reikä, joka olisi voinut olla laitumelta tullut nirhauma. Vasta noin vuorokauden kuluttua tajusin, että toiselta puolelta sen pää ei varmasti ollut yhtä kaunis enää. Silloin tuijotin kuitenkin sen korvia, sen kahta täydellistä korvaa ja oudoksuin, miten ne eivät osoittaneet minua kohti.

Minulla oli hätääntynyt olo, kun taputin sen kaulaa viimeisen kerran. Jokin vaistomainen refleksi koetti pakottaa minut lysähtämään sen päälle, hautaamaan kasvoni sen kaulaan ja huutamaan niin lujaa kuin pystyisin. Ja samalla tiesin, ettei edes se auttaisi. Katkaisin puukolla sen hännän mahdollisimman ylhäältä ja jätin hevosen sitten siihen missä se makasi. Sitten käännyin, ja kävelin pois solmuun vedetty häntä nyrkissäni, enkä katsonut taakseni. Tuntui kuin olisin ollut yksin. Paras ystäväni oli jo muualla.

Ennen kuin lähdin, halasin Keitaroa kauan ja tiukasti, ja koska melkein aloin itkeä täysin holtittomasti, en sanonut hänelle mitään. Halasin vain, niin kuin se olisi ollut jokin pakonomainen kouristus, ja puristin hänen niskahiuksiaan samalla kädellä kuin katkaistua hevosenhäntää.

Niin loppui Mayan, maailman hienoimman virtuaalihevosen tarina, sekä samalla sen isännän tarina, sillä ei ole, eikä ole koskaan ollutkaan yhtä ilman toista.

Sitten kun on oikeasti aika

"No hetken. Vähän aikaa."
"Selvä."
"Se voi olla Reita kuukauden, tai se voi olla päivän."
"Selvä."
"Sun pitää soittaa sitten heti."
"Selvä."

En tiennyt, kuka hoiti Pondin, vai hoitiko kukaan. Se saattoi olla vielä kuljetuskopissakin. Istuin itse Mayan karsinassa. Se oli sisällä, vaikka oli vielä melko varhainen ilta, ja vaikka ulkona oli lämmin. Se nautti leukarapsuista, joita sille annoin. Tartuin sen ylähuuleen ja nostin, eikä se välittänyt. Sillä oli vielä muutama hyvä hammas jäljellä. Sen jalkoja en uskaltanut tutkia, enkä painella sen lantiota.

"Ei se loputtomasti kestä. Tämä veis nuorenkin hevosen munuaiset ennen pitkää."
"Kunhan se ei oo kipeä."
"Ei se oo. Mut ei tämä sitä tosiaankaan paranna."

Olin kritisoinut jyrkästi niitä kaikkia, jotka eivät lopettaneet eläimiään tarpeeksi nopeasti. Olin hokenut, että jos oli tarpeeksi rohkea ottamaan eläimen vastuulleen, oli oltava tarpeeksi rohkea päästämään irti. Ja tässä sitä oltiin. Venytettiin parhaan ystävän elämää, vaikka sen polvissa ei ollut enää edes tarpeeksi rustoa jäljellä kävelemistä varten. Kerran olin uskaltanut laittaa korvani sen etupolvea vasten ja taivuttaa sen jalkaa. En ollut uskaltanut enää uudestaan kuultuani sen äänen.

"Mitä sä sitten haluat tehdä sille? Siitä on parempi puhua tälleen etukäteen."
"Ihan sama."
"Jotkut haluaa haudata hevosensa... Jos on maata, jossa ei oo pohjavesiä. Polttaminen on kallista mutta--"
"Mä sanoin ihan sama. Menköön vaikka koiranruuaksi."

Harmaa, herkkuja etsivä turpa tyhjäsi hitaasti taskuni, kun hevoseni etsi toiveikkaana herkkuja. Se veti ulos kuitteja, tupakka-askin, auton avaimet ja kaksi tämänpäiväistä sinivalkoruusuketta. Herkkuja ei ollut. Se nyökytteli ruusukkeet suussaan. Ilmeisesti siitä oli huvittavaa, kun nauhat kutittivat sen sieraimia. Kun ojensin käteni sitä kohti kämmen vaativasti ylöspäin, se laski leukansa sille ruusukkeiden sijaan. Toivoin, että Maya olisi ollut koira, jotta olisin voinut viedä sen kotiin ja pitää sitä sylissä. Voisin seurata joka hetki, koska se lopettaisi leikkimisen. Se kertoisi, että nyt on oikeasti aika, oikeasti viimeinen hetki jo käsillä.

Reitan ajatuksia

Tämä on TT-valmennusteksti, jossa Reita ratsastaa Pondilla, mutta ajatukset harhailevat. 

Tämä valmennus ei voi olla niin kauhea, eihän? Vakuuttelin sitä itselleni jo satuloidessani Pondia, jonka olin sitonut trailerin kylkeen. Ensinnäkin, tämä pidettäisiin ulkona. Vaikka ulkona oli ties mitä epävarmuustekijöitä, olihan ulkoilmassa ratsastaminen nyt ihan toista kuin pölyisissä maneeseissa, olivat ne kuinka hienoja tahansa. Toisekseen, olin todennut, ettei tämä Dineo Badillo edes katsonut minua viistoon saati sitten kurtistanut kulmiaan, kun epäonnistuin. Ja minä epäonnistuin usein. Hän hymyili aina, mutta ei sillä tavalla rasittavasti niin kuin meidän tallin Buathong. Ennemminkin samalla tavalla äidillisesti kuin opettajat yläasteella niille oppilaille, joilla oli edes jonkin verran käytöstapoja. Kaiken lisäksi, viimeiseksi mutta ei vähimmäiseksi, minun Mayani, silmäteräni, oma hevoseni, oli suostunut syömään taas aamulla. Mitään ei ollut jäänyt kuppiin. Heinätkin se oli syönyt yön aikana. Olin ylpeä siitä.

Mutta Pondiin piti keskittyä. Yritin olla ajattelematta sitä, että minun ja Mayan yhteinen aika taisi olla päättymässä. Sen sijaan ajattelin tietoisesti sitä, että niin oli minun ja Pondinkin, ja minä tuhlasin sitä. Pond oli minulla kilpailemista varten vain tämän kevään. Nousin sen selkään ja ohjasin kentälle.

Laukka nousi hienosti. Nyt keskittyisin ainoastaan Pondiin. Olin joskus aikaisemminkin ratsastanut tähdenmuotoisesti asetellut esteet May... Yhdellä toisella hevosella. Se oli minulle vaikea tehtävä, ja erityisen vaikea se oli Pondin kanssa. Sen jalat tuntuivat olevan aina väärissä paikoissa, vaikka kuinka yritin lyhentää sen askelta.

Ensimmäinen este. Eläinlääkärin mielestä Maya olisi armeliaampaa lopettaa.

Toinen este. Ponnistimme hieman liian läheltä taas kerran, kun en saanut askelia lyhennettyä. Miksi tämä oli niin vaikeaa minulle? Pond ei silti edes hipaissut estettä. Se on taitavampi kuin minä. Ensi kerralla puolipidätteet puolta askelta aiemmin. Hevonen hereille, Reita!

Kolmas este. Halusin pitää Mayan niin kovasti. Olin seitsemäntoista, kun aloitin sen hoitajana. Se taisi olla vuoden 2010 puolella? Maya asui silloin Mêl Serenissä.

Neljäs este. Yritin hakea parempaa ohjastuntumaa. Pond kuunteli aivan selvästi, mutta sillä ei tainnut olla aavistustakaan, että sen pitäisi mennä rauhallisemmin ja tarkemmin. Yritin pysyä tässä todellisuudessa haavemaailman sijaan. Hengitin kerran kunnolla sisään. Sain askelta lyhennettyä tarpeeksi.

Viides este. Kuinkakohan paljon Mayaan sattui? Halusiko se jo mennä?

Kuudes este. Sehän meni hyvin -- ainakin teknisesti. Pond piti hyppäämisestä ja rentoutui. Sitä ei haitannut, että minä olin kaikkea muuta kuin rento. Ei meidän välillämme mitään tunnesidettä ollut. Mitäpä se minusta ja mitäpä minä siitä?

Seitsemäs este. Ei kai minun Mayani olisi ikinä halunnut minua jättää, oli kuinka kipeä tahansa? Kyllähän se halusi jäädä.

Kahdeksas este. Ai vitsit, etukavio kolahti puomiin. Askel oli päässyt taas pitkäksi. Miksi minun oli niin vaikea keskittyä?

Yhdeksäs este. Miten minä muka pärjäisin ilman Mayaa, joka oli ollut olemassa koko aikuisikäni?

Kymmenes este. Lähestyminen meni itse asiassa hyvin. Tunsin miten aloin itse väsyä. Kotona olisin nyt ohjannut hevosen voltille saadakseni hengähdystauon. Kaikkien katsellessa en kyllä kehdannut. Pond sen sijaan ei näyttänyt minkään sortin väsymyksen merkkejä. Sen korvat sojottivat eteenpäin ja se olisi halunnut sännätä. Pidättelin sitä aika onnistuneesti, joskin varmasti aika ruman näköisesti. No, mitä pienistä?

Yhdestoista este. Minun pitäisi pyytää joku ampumaan minun Mayani. Miten uskaltaisin pitää siitä kiinni ja katsella sitä silmiin, kun sen elämän päättyminen oli minusta kiinni?

Kahdestoista este. Pond olisi voinut hypätä vielä vaikka toisen kierroksen. Minä olisin jättänyt hyppäämisen siihen, jos emme olisi jääneet tähtimuodostelman sisäpuolelle. Tajusin, etten ollut ollenkaan siinä mielentilassa, että tästä olisi edes etäisesti hyötyä kisoja ajatellen. Tuskin muistaisin kommentteja. Pitäisiköhän pyytää ne vaikka saneltuna tai kirjoitettuna?

Viimeinen este. Nyt pitäisi olla iso poika ja soittaa hirvimiehille.

Tyhjä karsina

Oli melkein yö, kun pääsin takaisin tallille. Sammutin auton, jonne uneliaat matkaseuralaiseni jäivät, kun jo pyristelin puutuneille jaloilleni ja aloin juosta. Yhtenä hevosvahtina toimiva Buathongin poika yritti tervehtiä minua kun rämäytin tallin oven auki ja ryntäsin Mayan karsinalle.

Missä se oli? Missä minun hevoseni oli? Olin jo huutamaisillani sen pojan paikalle, mutta kun kurkistin karsinaan, siellä se makasi. Sen silmät olivat sikkarassa, koska se oli ollut jo nukkumassa. Se oli nukkunut parin viikon ajan kyljellään kuin pikkuvarsa... Eläinlääkäri sanoi, että se oli ihan normaalia sillä lääkityksellä.

Vaikka kuinka yritin pitää ilmeeni ihan peruslukemilla, tunsin miten se alkoi ihan itsekseen vääntyä irvistykseksi. Käänsin saman tien selkäni Mayalle ja karsinalle ja hölkkäsin heinävarastoon, sieltä kun pääsisin salaa ulos. Kiersin samaa kyytiä tallin taakse lantalan viereen ja kyykistyin sinne piiloon.

Näin ja kuulin kerran miten sydäntäsärkevästi koiraemo itki ja valitti, kun joka ainoa silmätön pentu kuoli käsiimme äidin kennelissä. Se luuli, että me tapoimme ne sen edessä, vaikka yritimme auttaa niitä. Yritin olla pitämättä samaa ääntä. Muutaman sekunnin minä olin jo luullut, että karsina oli tyhjä. Maya oli kipeä, eikä minua kiinnostanut mikään muu.

Jäätävä sade alkoi ropista hiuksilleni ja takilleni, ja minä hautasin kasvoni käsivarsiini päästäkseni edes sitä pakoon.

Vauvauutiset

Ensin Marshall jäi jumiin Hukkasuohon.
Sitten Emilia tarjosi kyydin.
Seuraavana päivänä tapahtui tämä.

"Onnea", sanoin Emilialle vähän päätäni kumartaen ja väkisin silmiin katsoen, vaikka en sellaisesta varsinaisesti pitänytkään. Ajattelin, että kun piti esittää, niin oli esitettävä kunnolla. Olin äärimmäisen vakava ja oikein pysäytin Mayankin siihen käytävälle pikku Prookkiksen eteen.
"Mistä?" Emilia kysyi heti, eikä tuntunut aavistelevan ollenkaan pahaa.
"Vauvan johdosta tietenkin", vastasin, mutta en enää pystynyt olemaan vakava. "Sä oot aika litteä siihen nähden, että saat ihan kohta kakaran."
Emilia tuhahti. Hän tiesi, etten voinut olla tosissani. Jos hän olisi ollut niin kuin Maija, hän olisi huitaissut minua pitelemänsä riimunarun päällä. Mutta hän ei ollut samanlainen. Hetken hän kurtisteli kulmiaan ja näytti vihaiselta, mutta kysyi sitten: "mistä sä kuulit tästä?"
"Pikkulinnut lauloi", väitin ympäripyöreästi ja sidoin Mayan kiinni Prookkista vastapäätä. En tosiaankaan tiennyt, mistä väärinkäsitys oli saanut alkunsa. Joku ihme juoruhan se vain oli. Tietenkin. Epäilin vahvasti Buathongin osallisuutta. Se puhui joskus niin nopeasti ja niin monesta asiasta kerrallaan. Sehän oli voinut puhua yhtä aikaa vaikka minun vauvastani ja Emiliasta, ja sen puheen sekavuudesta ei ollut vaikeaa päätellä ihan mitä sattuu. Crimikseltä minä olin sen kuullut. Hän oli ollut aavistuksen epävarma siitä, oliko se totta vai ei.

Harjasin Mayaa aika kauan hiljaisuudessa. Ahdisti vähän, että olin laiminlyönyt sitä ja Miniä Pondin takia. Maya ei kuitenkaan tuntunut panevan pahakseen. Se tykkäsi syöpötellä haassa päivät pitkät. Silti se ei ollut enää edes lihava. Sen kylkiluut näkyivät. Olin maininnut siitä Maijalle, joka oli katsonut minua osaaottavasti ja halannut sitten. Hän oli kuiskannut, että voi sinua reppanaa, hevonenkaan ei elä ikuisesti. Olin nauranut väkisin ja työntänyt hänet pois. Että minun Mayani, minun prinsessani, minun paras ja pitkäaikaisin ystävänikö laihtui, koska kuolema lähestyi? No ei tosiaankaan. Kai se halusi vain huolehtia linjoistaan. Varmuuden vuoksi olin kuitenkin varannut sille raspausajan. Varmasti se kaikki johtui hampaista. Tai vaikka raudanpuutteesta. Eihän Maya nyt niin vanha vielä ollut...

"Se ei ole mun vauva", Emilia sanoi, kun olin jo unohtanut koko vauva-asian.
"Ai, eli edes joku saa vauvan?"
"Perhetuttu."
"Hyvä. Mä kun kuvittelin että Chai olis nyt laittanu jonkun juorun liikkeelle puhumalla siitä mun vauvasta--"
"Ai niin, säkin saat vauvan. Onnea."
"Kiitos."
"Tiedäksä onkse tyttö vai poika?"
"Ei -- ei sillä oo väliä. Olkoon kumpi vaan, tai vaikka molemmat, tai joku muu. Ruska sanoi että se aikoo vetää vessasta sen sit jos meille tuodaan joku vauva, mut kyllä senkin mieli varmaan sitten muuttuu..."
"Niin, kyllähän ne yleensä..."
"Tai sit mä lahjon sen ponilla..."

Oikeasti toivoin, että se olisi tyttövauva. Silloin sen toiseksi nimeksi laitettaisiin Maria. Ja äiti alkaisi jankuttaa, että sen etunimeksi pitäisi antaa Katariina. Vaikka ei siitä Katariinaa voisi tulla, kun äiti nimesi minun lemmikkilampaani parikymmentä vuotta sitten sillä nimellä. Minun tyttärelleni ei mitään lampaan nimeä laiteta.

Emilia lupasi pitää Mayaa silmällä niin kauan, kun hakisin sen suitset. Satulaa sillä reppanalla ei enää ollut, mutta laihoista kyljistä huolimatta ihan hyväkuntoiset jalat sillä nykyään oli. Se jaksaisi aivan hyvin kävellä puolen tunnin lenkin helpossa maastossa nyt, kun liukkaat jäätkin olivat sulaneet. Jätin sille varmuuden vuoksi riimunkin päähän ja lähdin taluttamaan sitä ulos.

"Niin sun ei sitten välttämättä tarvi levittää tätä vauvahöpinää", Emilia sanoi.
Voi vitsit. Eikö Keitaron kanssa olisikaan saanut nauraa tälle?

Ratsupoliisi

"Millä sä sitten ajattelit kulkea täältä kerhoon? Se alkaa taas kohta, tiesitkö sitä?" kysyin Ruskalta, joka oli ilmoittanut muuttavansa huomenna talliin asumaan.
"Mä ratsastan Mayalla", Ruska vastasi heti, ihan kuin olisi miettinyt asiaa jo pitkään. Maya ei virkkanut siihen mitään, kunhan hamusi Ruskan liian matalalla tarjoamia kuolaimia suuhunsa.
"No kuka sulle laittaa sit muroja aamulla?"
"Sä, iskä!"
"Iskä on kuule kotona aamulla. Mä juon siellä kahvia ja luen lehtä. En mä ole täällä laittamassa sulle aamupalaa."
"Sitte mä syön kerhossa! Mutta varmana muutan!" Ruska uhosi. Hän sai lopsautettua suitset Mayan korvien taakse, ja lähti vetämään tammaa perässään poispäin.
"Odota! Satula ei oo kiinni! Eikä näköjään suitsetkaan!"
"Mä laitan itte! Mee sä pois!"

Ruska ei saanut paksuine lapasineen satulavyötä kiinni sen paremmin kuin suitsiakaan, ja turhautui koko ajan enemmän. Oli pakko auttaa, ja nostaa sen jälkeen vihainen tyttö hevosen selkään. Ruska kuitenkin rauhoittui, kun Maya alkoi kävellä perässäni maastopoluille päin. Maya lompsotti tyytyväisenä ja luotettavana eteenpäin, ja Ruska lauloi sille aakkoslaulua, jonka oli juuri oppinut melkein oikein. Kun vastaan tuli pyöräilijä, otin Mayaa toisesta ohjasta kiinni varmuuden vuoksi, mutta niin vähän, ettei Ruska huomannut ja suuttunut uudestaan.

"Kuule, käviskö sulle että alottaisit ratsastustunnit?" kysyin Ruskalta.
"Mä osaan jo ratsastaa!" Ruska ilmotti ja ratsasti oikein tomerasti löpsöt ohjat tiukassa puristuksessa.
"Siellä vois oppia lisää. Kaikki käy ratsastustunneilla. Siellä olis kavereita, ja söpöjä poneja. Mun mielestä voisit kokeilla, nyt kun sä et enää halua käydä tyttökerhossakaan."
"Eikä käy kaikki! Eikä käy ratsupoliisitkaan! Musta tulee isona ratsupoliisi."
"Kyllä muuten käy ratsupoliisit ratsastustunneilla. Ne siellä vasta käykin! Ihan koko ajan."
"Ai käy! Mistä sä tiedät?"
"Ööm... Emilia on poliisi, sillä on sininen takkikin ja kaikkee. Ja sillä on hevonen. Se on siis melkein ratsupoliisi, ja se varmana on käyny ratsastustunneilla, varmasti käy vieläkin. Kysy siltä!"
"Ai jaa! Iskä voidaanks me mennä ratsastuskouluun?"
"Sitähän mä just... ...voidaan, tosi hyvä idea, katotaan joku hyvä talli ja mennään!"
"Mä muutan silti tänne asumaan."
"Jaaha. Meinaaksä asua niinku ihan tuolla kylmässä tallissa vai muutaksä yhteen Crimiksen kanssa tai jotain?"

Oli mukavaa kävellä Mayan vierellä, kun keli oli sen verran lauhtunut, että taas tarkeni. Minulla oli maailman hienoin hevonen, mutta silti Ruskan pitäisi tutustua muihinkin hevosiin. Ja etenkin johonkuhun oikeaan opettajaan. Muuten hänestä tulisi hevosten kanssa samanlainen kuin minä.

Maya virkistystoiminnassa

Tammikuu 2019

"Ootko Reita koskaan nähnyt tällaista?" Crimis kysyi kännykkä ojossa.
"Oho, no en kyllä ole!" myönsin heti, kun näin miten hevonen jorasi videolla niin kuin koiratanssikoira.
"Tää on joku venäläinen video... Varmaan jotenki käsitelty."
"Niin no, kyllä toi periaatteessa olis mahdollista..."
"No eikä!"
"Jos olis sopiva hevonen..." Mietin tietenkin heti nuorta Mayaa. Olisihan se oppinut vaikka mitä...
"No ei tota todellakaan saa opetettua kun korkeintaan sialle. Ei hevoset oo noin ketteriä eikä älykkäitä, haloo."
"Niin no ei kyllä. Tunnetsä ketään kellä olis sika? Tai vuohi?"
"No en kyllä."
"Voiskohan Chaita kouluttaa naksuttimella?"
"Reita!"

Kun olin nähnyt videon, olin kehittänyt siitä saman tien pakkomielteen. Se oli niin kuin koiratanssia, mutta hevosen kanssa, ja videon hevonen vääntyili niin notkeasti ja näytti niin iloiselta, että näin sen naaman joka kerta, kun laitoin silmät kiinni.

Kahden päivän kuluttua videon näkemisestä istuin haan ylimmän puomin päällä tuijottamassa Mayaa ja muita hevosia pää kipeänä. Taisin tehdä päätöksen jo silloin, vaikka lähdinkin hetken kuluttua vihaisena kotiin. Putosin nimittäin aidalta vahingossa takaperin kinokseen, enkä viitsinyt jäädä tallille enää, kun oli lunta paidan alla. Seuraavana päivänä palasin kuivissa vaatteissa ja paremmalla tuulella, ja se oli ensimmäinen harjoituspäivä kentällä salaa iltahämärässä. Ei Mayalle mitään hinttimäistä koiratanssia opetettaisi, mutta kyllähän se oli ennenkin tykännyt opetella temppuja... Olin ehtinyt unohtaa, mihin kaikkeen se pystyisi, jos viitsisin vain puuhata sen kanssa. Kai olin kaivannut vain jotain inspiraationlähdettä.

Kolme päivää myöhemmin Maya oli muuntanut vanhan anna kaviota -temppunsa ristiaskeleeksi, mikä oli ollut koko ajan tavoitteena. Yritin käsiäni huitomalla opettaa tamman hyphtämään käskystä, kun Keitaro valahti aidalle huokailemaan, vaikka ilmiselvästi hänellä oli tärkeämpääkin tekemistä kuin masennella siinä. Kesti kauan hätistellä hänet tiehensä. Ja kun hän lopulta lähti, puolen tunnin päästä hänen veltto yläruumiinsa roikkui taas kentän aidan ylimmän puomin päältä. Silloin Mayan päässä asiat naksahtelivat oikeaan järjestykseen ja tamma hypähti niin kuin olisi osannut tempun aina, ja minä yritin näyttää siltä kuin Maya olisi tehnyt saman tuhat kertaa. Työnsin porkkanaa sen suupielestä sisään ja kehotin Keitaroa joko häipymään tai ryhdistäytymään, koska vetelät ihmiset ovat raivostuttavia, etenkin jos ei ole edes viikonloppu. Kyllä hänen pitäisi tietää, että jos hän halusi puhua, hänen tulisi alkaa sitten vain puhua, sillä minähän en kysyisi. En ainakaan keskellä päivää, enkä selvin päin. Ja jos hänellä ei ollut mitään mielensä päällä, seisköön suorassa tai häipyköön! Tuollaisesta röhnötyksestä tulisi vielä skolioosi!

Kahden viikon kuluttua videosta Maya osasi tehdä piruetteja, eli mennä voltteja ja etu- ja takaosakäännöksiä omin päin käsimerkistä, sekä hypähdellä etujalalta toiselle ja ojentaa vapaata kaviotaan kohti kumisaappaan verhoamia jäisiä varpaitani. Samana päivänä eläinlääkäri kävi tallilla muissa asioissa ja vilkaisi samalla Mayan jalkoja.
"Oho. Viime piikityksestä on jo kuitenki kolmatta viikkoa, eikä näissä ole juuri yhtään nestettä. Mä luulen että ei piikitetä Mayan jalkoja tossa kahden viikon päästä, paitsi tietenkin jos se alkaa yhtäkkiä oiria. Soittele sitte, jos alkaa", lääkäri sanoi liu'utettuaan kättään monta kertaa Mayan etujalkoja pitkin alaspäin. Lupasin soittaa. Teki mieli lyödä yläviitonen jonkun kanssa, mutta paikalla oli vain Maya, eikä se olisi osannut tehdä sitä rusikoimatta minua samalla sairaalakuntoon.

Sen jälkeen harjoitukset jäivät vähän vähemmälle, koska aloin taas ratsastaa Mayalla. Joskus Ruska tuli mukaan tallille ja tanssitti Mayaa, koska hän aikoi tulla isona sirkusprinsessaksi. Ruska olisi halunnut harjoitella myös hevosen selässä seisomista, mutta sanoin, että sitä tehdään vain sirkusprinsessakoulussa, taikka muuten! Jonain päivänä sen jälkeen Ruska sanoi, ettei halunnutkaan enää sirkusprinsessaksi, koska äiti oli kieltänyt, ja koska hän halusi kuitenkin olla mielummin ritari. Sinä päivänä Ruska aloitti hurjat, kovaääniset taisteluharjoitukset Minillä ja ravasi ja laukkasi karjuen ympäri kenttää, jonka keskellä opetin Mayaa peruuttamaan itsensä ympäri.

Kun kuukausi oli kulunut, emme pitäneet mitään dramaattista talent-show'ta kentällä. En tiedä oliko kukaan edes huomannut Mayan temppukoulua. Toivottavasti ei. Sirkusnäytöksen sijaan lähdin maastoon. Omalla hevosellani. Ilman satulaa, koska olin ehtinyt jo myymään sen. Ja hevoseni jaksoi ravata ainakin kolme lyhyttä pätkää. Seuraavana päivänä sen polvet olivat ihan normaalin lämpöiset, ja minä opetin sitä kumartamaan mielikuvitusyleisölleen.