Maya on lumisotaa

"Hakeeko se keppiä? Oikeesti?" Kirstu ihasteli, kun Maya ravasi kentällä luminen paksu oksa suussaan minua kohti. Hevoseni oli aivan selvästi hyvin ylpeä itsestään, enkä minä muuta voinut kuin nauraa sen pollealle olemukselle.
"Ei todellakaan hae", nauroin, "en mä tiedä, miksi se nyt niin tekee!"
Maya antoi lumisen oksansa, kun tartuin siihen, ja singahti innokkaasti sen perään, kun paiskasin sen taas niin kauas kuin jaksoin. Lumiklönttejä lenteli melkein silmiini asti, kun se paineli menemään kuin koiranpentu. Tamma kaivoi kepin hangesta, ravasi sen kanssa vähän häntä pystyssä, mutta ei enää tuonut aarrettaan minulle.

Viihdyin jo Hukkasuossa, vaikka aikaa oli kulunut vain pari viikkoa. Olin sanonut lopulta suoraan kaikille, että haluan tilaa hengittää, eikä kukaan ollut pahastunut. Olin saanut ihan itse lähestyä ihmisiä omaan tahtiini, ja nykyään jo jotkut viettivät aikaansa minun ja Mayan kanssa. Olin tutustunut muihin hevosiinkin jo, ja Maya viihtyi ja hassutteli ihan kuin kotonaan.

"Onks sunkin kylmä? Mennäänkö maastoon?" Kirstu kysyi.
"En mä tule. Siellä on liukasta ja me ei voida kun kävellä Mayan kanssa, niin kannattaa varmaan pyytää joku muu. Mutta jos sä joskus haluat mennä vaan hitaasti, niin sitten me tullaan."
"Ai niin... Mutta mun olemus jäätyy nyt! Mä menen sisälle, nähdään."

Maya pärski iloisesti ja väisti notkeasti, kun heitin sen päälle pakkaslunta. Se hirnui röyhtäysmäisen matalasti, kun juoksin sitä kohti ja tuuppasin sitä kaulasta ennen kuin yritin pakoon. Sitten se tavoitti minut laukka-askeleella ja puski yläselkääni niin, että kaaduin. Kun potkin maasta sen päälle lunta, se ravasi pakoon häntä lippuna perässään, ja tuli hetken kuluttua tarkistamaan vointini, kun en noussutkaan saman tien ylös. Annoin sen auttaa minut seisaalleni takertumalla sen harjaan samalla kun kampesin itseäni ylös. Maya puhisi tyytyväisenä ja tuuppi käsivarttani. Tönäisin sitä yhtäkkiä uudelleen ja pakenin. Minun paras kaverini!

Maya pitää hauskaa kentällä

Kun olimme riehuneet itsemme hikeen (tai siis ainoastaan minut), luovutin kentän seuraavalle. Ehkä joku halusi oikeasti ratsastaa, eikä välttämättä arvostaisi minun ja Mayan... ...liikuntahetkeä?
"Ei kerrota niille, että me ei ratsasteta paljoa", supatin Mayalle viedessäni sitä takaisin hakaan, "ei niiden tarvi kaikkea sustakaan tietää. Sä olet mysteerinainen! Hei hei hei mysteerinainen, odota siinä vielä hetki niin isi katsoo sun kaviot ennen kun sä menet..."
Lopulta mysteerinainen sai mennä hakaansa syömään päiväheiniä. Se yritti nykiä minua toppatakin hupusta mukaansa, ja kun en tullut, se tuhahti mielenosoituksellisesti ja oikein pyyhkäisi minua hännällään mennessään.

Minäkin lähdin tallikämppään lämmittelemään ja kahvia juomaan. Etsin autiota nurkkaa, ja istuin sille reunalle, jolla oli vähiten ihmisiä.
"Melkein kahvit läikkyy!" Crimis torui.
"Ei se mitään! Mä ja Kirstu oltiin Mayan kanssa kentällä varmaan tunti!"
"Oho, mitä te teitte? Kouluratsastusta?"
"Lumisotaa!"
"Te oote erikoisia..."

Kun oloni oli taas lämmin, en malttanut pysyä poissa ulkoa Mayan luota. Se ravasi portille, kun kilisyttelin hakaa. Olisin tarjonnut sille omenaa, mutta en uskaltanut, koska Jackal tulla porskutti sen perässä. Jackal oli komea, ja ravasi niin kuin paraatihevonen, mutta ei mikään hevonen ollut minun mielestäni Mayan veroinen. Silitin kumpaakin hevosta. Jackal suvaitsi tarjota kaulaansa taputettavaksi, mutta Maya puski koko päänsä mahdollisimman lähelle ja syliin asti. Sitä piti vatkata alaleuasta, väännellä korvista ja hieroa silmien ympäriltä. Se halusi, että sitä kirputetaan niskasta ja rapsutetaan otsasta, pussaillaan turpaan ja nipistellään ylähuulesta. Maya jäi vielä palleroitavaksi, kun Jackal kyllästyi ja siirtyi heinäkasalle katsomaan, millaista ruokaa löytäisi.

"Mun pitää mennä hakemaan Ruska päiväkodista ja sitten kauppaan ja laittamaan ruokaa", mumisin Mayalle. "Sä et syö semmosta ruokaa, älä innostu. Meillä on tänään soijaburgereita, ja sulla on illalla varmaan jotain kauraa. Tädit ja sedät hakee sut sitten muutaman tunnin päästä taas sisälle, ja mä tulen huomenna heti töiden päälle katsomaan sua. Voidaan vaikka ratsastaa. Tai jos sä et halua, niin voidaan mennä lenkille. Huomiseen, Maya. Heippa Jackal! Haloo, Jackal! Heippa!"

Katselin vielä hakojen suuntaan, kun ajelin autolla tallin ohitse kotiinpäin. Haassa oli kaksi tummaa tyytyväistä hevosta, jotka rapsuttelivat toisiaan harjantyvistä. Alkoi sataa lisää lunta.


Kuvan linen teki Tea, muu on minun

Maya muuttaa Hukkasuolle

Peruutin autoa ja heppavaunua superhitaasti, jotta osuisin Hukkasuon pihaan, enkä pihaa reunustavaan ojaan. En ole rallikuski, enkä muukaan kuski, ja vihaan kaikkien vaunujen vedättämistä! Peruutukseni kuitenkin onnistui loisteliaasti, joten kehtasin morjenstaa tallista kurkkivaa monipäistä ihmismassaa nyökkäyksellä. Maya ryskäsi melko maltillisen ärtyneesti kopissa, ja jätin sen sinne etsiäkseni jonkun henkilökunnan jäsenen.

"Hei, mä olen Reita, missä-" aloitin ensimmäiselle vastaantulijalle.
"Hei! Kiva! Mä olen Emilia. Sä olet uusi täällä, tai ainakaan mä en ole nähnyt sua ja mä olen täällä aina, mutta haluaisitko sä harjata mun kanssa Hallaa? Halla on mulla ylläpidossa!"
"Öö, en! Tai siis, haluaisin, mutta mulla on Maya, tai siis mulla on hevonen tuolla kopissa odottamassa."
"Aa, sä oot SE!" sanoi joku toinen nuori nainen.
"Kuka se?" Emilia kysyi.
"Se Uusi Tyyppi joka tulee tänään. Sillä on joku vanha tamma, me katottiin eilen kuvia toimistolla."
"Mayahan ei ole tamma! Ei kun vanha!" puolustin hevostani.
"Mä luulin et se on yli parikymppinen! Mutta mene tonne, siellä noi osaa auttaa sua. Mä olen muuten Kirstu."

En voinut enää sanoa mitään Mayan ikäasioihin, joten marssin käytävälle kerääntyneen väkijoukon läpi sen Kirstun osoittamaan suuntaan kohti tyyppejä, joihin hän oli viittilöinyt. Sairaasti porukkaa! Välttelin katsekontaktia kaikkien kanssa ja onnistuin tavoittamaan Crimiksen, joka oli kuulemma tallin emännän pikkusisko. Sain vielä kerran sanottua kuka olen.

"Ai hyvä! Meillä on Mayalle karsina valmiina, kyllä sitä on odotettu! Mutta varmaan laitat sen vielä ulos tähän aikaan, että se saa jaloitella? Tulepas katsomaan, täällä on sille täksi päiväksi haka, niin keksitään sitten joku pysyvä tarhasysteemi ajan kanssa."
"...joo"
"Sattuipa kiva päivä teidän muutolle! Ei ole liian kuuma kopissakaan. Tossa on toi haka, Maya joutuu nyt olemaan yksin tänään. Mutta haluatko sä apua sen viemisessä tai tavaroiden purkamisessa?"
"En! Tai siis ei kiitos, ei meillä ole paljoa tavaraa, menee kertakantamisella."
"No hyvä! Niitä kamoja voi viedä siihen satulahuoneeseen, se oli siinä mistä me lähdettiin. Jos et muista enää, niin kyllä joku niistä tyypeistä kertoo. Hei Max! Ja Kevin! Mutta kun olet Reita valmis, niin taukotuvassa on kahvia ja teetä ja jotain keksiä. Tule sinne sitten! Max kuule -!"

Pakenin kauhuissani paikalta. Niitä oli joka puolella! Tallissa niitä oli ainakin seitsemän, satulahuoneen ovella kaksi, täällä kaksi, ratsastamassakin oli muutama - kaiken maailman heppatyttöä ja ponipoikaa! Ja kaikki olivat varmasti nähneet netistä, että minulla oli satavuotias hevonen, ja kaikki kävisivät haukkumassa Mayaa ja yrittäisivät puhua minulle jotain ja minä en osaisi vastata niille mitään ja kuolisin ja perheeni joutuisi myymään Mayan ja Maya kuolisi!

Kuljetusautolla supisin hevoselleni "nyt Maya selkä suoraksi" ja ravistelin sen riimunarua saadakseni sen tulemaan vaunusta ulos kuin sotaratsu, eikä kuin vanha työhevonen. En tiedä, minkä näköisesti se tuli ulos, mutta kiltisti ainakin. Pää pystyssä ja korvat villisti pyörien se seurasi minua kohti hakaansa. Se oli valpas, mutta luotti vankasti siihen, etten minä sitä kovin kamalaan paikkaan veisi. Tamma sujahti hakaansa kiltisti ja minä jäin portille katselemaan sitä ahdistuneena mutta ylpeänä.

Minun Mayani ravasi haan ympäri yhden, kaksi, kolme kertaa. Sitten se kulki pää matalalla haistellen alueensa keskiosat. Välillä se pysähtyi tarkkailemaan ympäristöään, mutta aina minuun vilkaistuaan se jatkoi tutkimistaan. Melko pian se kuitenkin väsähti ja siirtyi kurkottelemaan aidan ylitse voidakseen tehdä tuttavuutta viereisen haan kirjavan hevosen kanssa. Katselin sitä apaattisena ja kaipasin kotiin Mêl Sereniin ja hajonneen talliporukan luokse. Lopulta minun oli kuitenkin pakko ryhdistäytyä ja kantaa Mayan vähäiset romut satulahuoneeseen.

Maya ravaa yhden, kaksi, kolme kierrosta.

Laiskuuttani nostin kaiken mahdollisen kiikkerästi satulan päälle. Mayalla on satulan lisäksi suitset, terapiavyö ja sangollinen kaiken maailman harjoja ja varariimuja. En nähnyt paljoa satulan ja sangon takaa, joten olin kompastua tallin matalaan kynnykseen. Joku kuitenkin otti sangosta kopin ennen kuin se mäjähti käytävälle. Tämä farkkuihin ja paksuun toppatakkiin verhoutunut joku sanoi vain "moi, mä autan sua vähä" ja kantoi sankoni satulahuoneeseen. Ennen poistumistaan hän sanoi olevansa Max. Minä sanoin olevani Reita, emmekä me puhuneet mistään muusta.

Päätin kokeneeni riittävästi sosiaalisesta kanssakäymisestä johtuvia mielenjärkytyksiä yhdelle päivälle, joten en edes aikonut jäädä istumaan tallin yhteiseen pullakahvitutustumishetkeen. Päätin vain käydä siellä, ettei minua pidettäisi ihan mielipuolena, ja sitten tulla äkkiä pois, ettei minusta tulisikaan mielipuolta. Pahin pelkoni olisi, että taukotuvassa olisi iloinen puheensorina, joka lakkaisi heti, kun minä tulisin. Onneksi niin ei käynyt: kukaan ei kiinnittänyt minuun huomiota muuten kuin nyökätäkseen. Ilmeisesti ainakin jo näytin mielipuolelta, tai sitten ahdistunut aurani piti kaikki omissa puuhissaan. Vaihdoin muutamien tyyppien kanssa muutamia satunnaisia sanoja, niin kuin hyviin käytöstapoihin kuuluu, ja lähdin katsomaan vielä Mayaa.

Maya tuli haan portille vastaan niin kuin olisi tarhaillut samassa paikassa aina. Se laski päänsä portille, että sain hierottua sen korvia. Se oli lämmin ja tyytyväinen muutamassa pakkasasteessa tarhaillessaan.

Hätkähdin, kun Crimis tervehti minua selkäni takaa, mutta Maya ei tapansa mukaan laukannut korvat luimussa mielenosoituksellisesti pois opettaakseen minua rauhallisemmaksi.
"No hei", vastasin tervehdykseen ja rapsuttelin Mayaa leuasta jotain tehdäkseni.
"Sehän on hieno hevonen, arvokkaasti harmaantunut silmien ympäriltä."
"Mä tunsin Mayan jo kun me oltiin molemmat lapsia."
"Kuule, ei ne enää huomenna hukuta sua kysymyksiin", Crimis hymähti.
"Hyvä! Mä en muista kenenkään nimeä! Ne näyttää kaikki samalta! Teitä on niin monta! Mun ei olisi ikinä pitänyt tulla tänne! Miksi mulla edes on hevonen? Kaikki vihaa Mayaa aina" valitin kaiken kerralla, kun en voinut kesken lopettaakaan.
"Ensimmäinen päivä ei oo helppo. Kyllä sä tänne sovit. Eikä kukaan vihaa Mayaa, eihän kukaan edes tunne sitä vielä. Asioilla on tapana järjestyä. Mä menen hakemaan hevosia sisälle. Sä voit tulla mukaan, jos sä haluat."
"Mä jään tänne. Kiitos. Mä en jaksa puhua. Ens kerralla sitten."

Vielä puoli tuntia synkistelin haan portilla, ja vaikka ihmisiä kulki edestakaisin, kukaan ei tullut häiritsemään minua. Samaan tahtiin, kun varpaani alkoivat jäätyä, minä aloin ajatella toisin. Ehkä en kuolisi: ehkä oppisin väistämään kaikkia muita ja kaikki minua, niin että saisin rauhassa opetella muiden nimet. Ehkä löytäisin kavereita joskus, ja Maya löytäisi jonkun kivan hepan, jonka kanssa hirnuskella. Kun en enää tuntenut varpaitani, tunsin oloni täysjärkiseksi ja talutin Mayan sisään yöksi.


Mayan kuva on kesken, mutta irrotin siitä pääkuvan tähän, koska se sopii talvisena kuvana tarinaan. Linen teki Tea, muu on minun.

Maya viettää kiertolaiselämää

Kun Mêl Seren lopetti, se oli jäätävä isku. Yllättäen Maya oli ilman kotia ja minä ilman ainoaa harrastustani ja ajanviettopaikkaani ilman tallia ja sen hevosia. Harkitsin kaikenlaista: pyydänkö, että Mayan entinen omistaja ottaa sen takaisin? Annanko Mayan ylläpitoon? Vuokraanko sitä läheiselle ratsastuskoululle, että saan rahaa sen ylläpitoon jollain sellaisella tallilla, jolla en voi maksaa työllä osaa vuokrasta? Onko Maya... ...lopetettava?

Kaikki vaihtoehdot olivat surkeita. En minä halua luopua omasta hevosestani kokonaan, eikä Maya-raasu vanhana heppana jaksa enää ratsastuskoululla työskennellä. Mêl Serenin viimeisinä päivinä istuinkin sateessa märkänä, kuumeisena ja ahdistuneena Mayan tyhjän haan puomilla pitkiä iltoja yrittäessäni ratkaista ongelmaani.

Lopulta keksin sen: ellei sopivaa tallia ole, minä teen sen! Minä alan etsiä taloa, jonka pihassa Maya voi viettää eläkepäiviään. Sen aikaa hevoseni ei auta kuin kestää kiertolaiselämää. Sen on muutettava aina halvimman karsinapaikan perässä, ellen löydä sille pidempiaikaista kotia. Niin minä talutin Mayani kuljetusautoon Mêl Serenin viimeisenä päivänä, ja se päivä oli yhtä sateinen ja ruma kuin ilta, jona Mayasta tuli minun hevoseni.

Uudella tallilla ei ollut nimeä, vaan se sijaitsi jonkun äijän takapihalla. Äijällä oli siellä oma vanha suomenhevostamma Virkku, jonka kaveriksi Mayani sai jäädä. Päästimme heti ensimmäisenä iltana mummot yhdessä ainoaan tarhaan, ja hetken toisilleen elehdittyään ne siirtyivät syömään yhdessä samasta heinäkasasta. Oloni oli paljon parempi, kun näin Mayan heti viihtyvän, joten hymyilin Aapolle, joka on Virkun isäntä ja Mayan vuokranantaja. Aapo hymyili takaisin ja sanoi, että kyllä kaikki aina järjestyy. Asioilla on tapana järjestyä.

Sinä iltana Mayan ja Virkun tarhaillessa minä nostelin Aapo seuranani Mayani vähäiset tavarat paikoilleen Aapon pieneen puuvajasta tehtyyn kahden karsinan talliin. Satulalla oli teline ja suitsilla koukku Mayan karsinaa vastapäätä, mutta muut tavarat joko sullottiin muoviämpäreihin tai laitettiin roikkumaan seinään lyödyistä nauloista. Tavaroiden uusi säilytystila ei ollut kaunis, mutta se ei pelottanut minua. Ainakin Aapo oli mukava minulle, ja näköjään myös Virkku Mayalle.

Aapo lupasi hakea hevoset sisään ennen puoltayötä, joten lähdin vielä kerran takaisin Mêl Sereniin auttamaan taukotilan tyhjentämisessä kaikista niistä muistoista ja romuista, joita olimme sinne sadan vuoden aikana kantaneet mukanamme.