tiistai 24. marraskuuta 2015

Kesämuistelot

Ensimmäinen kesäni Mayan kanssa on ollut kylmä ja harmaa, mutta maailman onnellisin. En ole tehnyt mitään erityistä tamman kanssa - en oikeastaan edes ratsastanut - mutta olen onnellinen vain saadessani viettää sen kanssa aikaa. Eikä ratsastus ole ainoa asia, mitä hevosensa kanssa voi puuhata, vaan yksi monista.

Mayan lempijuttu kesällä on ollut syöminen. Tamma ei ole päässyt kesälaitumille, joten olen muuten vain vienyt sitä natustelemaan vihreää heinää. Aluksi tapasin talutella sitä ympäriinsä, vaan en kauaa. Huomasin nopeasti, että Mayan "taluttelu" heinikossa tarkoittaa puolen tunnin paikallaan seisoskelemista ja sitten noin metrin siirtymistä uuteen kohtaan, jossa seisoskelu voi jatkua. Se kävi tylsäksi, mutta koska halusin Mayan saavan lomansa, alon lukea kirjoja sen seurana ja pitää sitä irti vierelläni.

Luin suomalaisia klassikoita, joiden kahlaamista välttelin sata vuotta sitten lukiossa. Kaikkea Canthista Linnaan ja niin edespäin. Luin kolmen kirjan viikkovauhtia ja sain selkäni kipeäksi heinikossa kyyhöttäessäni. Nykykirjallisuuteen siirtyessäni keksin siirtyä myös heinikosta hevosen selkään.

Maya ei piitannut siitä, että makoilin sen päällä. Minä en piitannut siitä, että jouduin välillä keskeyttämään lukemiseni ja pitelemään Mayan takapuolesta kiinni, kun se vaihtoi paikkaa heinäapajien välillä.


sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Maya palaa kotiin

Reeve onnahteli luokseni, kun istuin aidalla juomassa jäähtynyttä kahvia. Se heilautti häntäänsä ja nyökytteli sokeripalojen toivossa. Ojensin sille tyhjän kourani, sillä muuta minulla ei ollut, ja vanha hevonen tyytyi pelkkään silitykseen vain pärskähtäen kerran protestiksi. Hetken kuluttua se kääntyi taas ympäri hieman harmahtunut häntä ilmassa viuhahtaen ja käveli päätään askelten tahdissa nyökytellen matkoihinsa. Ajattelin sen menevän päärakennuksen puoleiselle aidalle notkumaan, koska se tiesi saavansa omistajaltaan herkkuja joka tapauksessa. Tunsin itseni satavuotiaaksi hypätessäni alas aidalta nivelet naksahtaen. Alkoi sataa.

En olisi millään viitsinyt mennä talliin yksin, mutta toisaalta sateessa seisominenkaan ei houkuttanut. Kompromissina hain Terryn mukaani, ja se puhisi innokkaasti. Se kai luuli, että päivällinen tarjoiltaisiin tänään aikaisemmin. Pettymyksekseen Terry kuitenkin joutui harjattavaksi. Hinkkasin sen takkuisesta karvasta rapaa kuumeisesti ensin piikkisualla ja kumisualla, ja lopulta pölyharjalla. Viimeiset talvikarvat irtosivat helposti.

"Ajattelitko sä jo hankkia hevosen?" kuului hiljainen ääni tallin ovelta.
"Kauanko sä oot siinä seisoskellut?" kysyin ovenpieleen nojaavalta Suvilta, joka tuijotti minua vaativasti.

Kun vastausta ei kuulunut, jatkoin Terryn hinkkaamista. Tamma polki jalkaa ja olisi halunnut joko ruokaa tai takaisin ulos.
"Mä näin Mayan", sanoin hetken päästä, "se asuu jollain vuokraustallilla."
Suvi ei sanonut mitään, vaan katosi talliin. Hetken päästä hän tuli takaisin mukanaan Terryn satula, jonka hän nosti hevosen selkään. Suvi kiinnitti vielä satulavyön kaikessa rauhassa, kun nojasin selkääni Terryn kaulaan ja heittelin sukaa ilmaan.
"Mä olisin halunnut vuokrata sen, mutta ei se olisi sama asia. Sitä paitsi se on jo vanha, ja mua ahdistaa, että sillä ei oo vaan yhtä omaa ihmistä", jatkoin muminaani. Olin taas pääsemässä aiheeseen, josta ei saanut enää puhua kotona eikä tallissa: Maya oli loppuun käsitelty aihe, muinaishistoriaa, ohi, loppu, kokonaan puhuttu, piste.

Suvi ei antanut minun päästä vauhtiin, vaan saatuaan satulavyön kiristettyä hän avasi rauhallisesti suitset nipusta ja löi minua ohjilla kylkeen niin, että tähtiä näkyi. Seuraavaksi hän osui kaulalle, ja heitti sitten silmät salamoiden suitset myttynä päälleni. Terry hyppi paikoillaan peloissaan.

"Kuinka kovaa sä haluat sen hevosen?"
"Tosi kovaa! Älä lyö enää!"
"Mitä sä oot valmis tekemään?"
"Mitä mä voin tehdä?"
"Mitä sä tekisit jos voisit?"
"Mitä vaan! Mä antaisin kaiken mitä mulla on, paitsi Ruskan, jos saisin Mayan takas kotiin!"
"Sitten ota puhelin käteen tai istu autoon, äläkä aina itke! Mä vihaan teitä uusavuttomia raukkoja, kun te itkette sata vuotta samaa asiaa, ruikuttatte ja valittatte koko ajan, mutta ette tee millekään mitään! Erityisesti sua! Sulla on siitä hevosesta pakkomielle, joten sulla on kaks vaihtoehtoa. Yks: joko uskot meitä kaikkia, kun me sanotaan ettei Maya koskaan ollut niin spesiaali-"
"Kun se oikeasti OLI-"
"TAI KAKSI!! Hankit sen hevosen just nyt! Molemmissa tapauksissa lopetat ruikuttamisen! Sä oot ihan niin kuin naiset!"
"Ei ne sitä aio myy-"
"HYS. Reita. Häivy. Ota auto ja aja, ihan sama minne. Jos päätät, ettet aja Mayan luo, älä enää ikinä tule takasin tänne jos aiot sanoa sen hevosen nimen vielä edes yhden kerran. Kaikki vihaa sua, kun oot niin saamaton, myös se typerä hevonen!"

Suitsimyttyä puristaen katsoin huuli pyöreänä Suvin perään, kun hän ryntäsi talliin kuin pyörremyrsky. Ovi heilahti kiinni hänen takanaan ja Terry nousi takajaloilleen. Hevonen rauhoittui kyllä nopeasti, mutta minä en. Jätin Terryn riimunarun jatkeeksi vaikka ei olisi saanut ja juoksin talliin niin että sisällä kököttävät orit hirnuivat hurjina säikähdyksestä. Pysäytin ensimmäisen ihmisen, jonka löysin ja pudotin suitsimytyn hänen käteensä niin kuin olisin kantanut kuumia hiiliä nahkahihnojen sijaan. En muista, kuka siinä sattui seisomaan, enkä muista sitäkään, mitä hänelle sanoin, mutta jotain melko ymmärrettävää Terrystä kuitenkin.

Sitten istuin autoon.

Sade yltyi, mutta istuin paikallani. Poltin yhden tupakan ikkunan raosta, sitten toisen ja vielä kolmannenkin. Lopulta käynnistin auton ja peruutin sen tallin reunalle saadakseni hevostrailerin kiinnitettyä sen vetokoukkuun. Ja sainhan minä trailerin kiinni. Sen kiinnittämiseen menevä aika mitattiin varmasti sekunneissa. Jos trailerien kiinnitys olisi olympialaji, olisin ollut voittaja sellaisissa kilpailuissa. Kaasutin kuitenkin märkänä tieheni traileri melkein kaatuen, sydän tykyttäen ja kädet vapisten. Nyt minä menen. Haen sen hevosen, ja ellei sitä myydä minulle, unohdan sen ikuisiksi ajoiksi, päästän irti, annan mennä, ajattelen sen olevan kuollut vaikka se eläisi.

Niin kuin olisin opetellut reitin ulkoa. Oli niin helppo ajaa Mayan uuteen kotiin, Terälän Talliin. Aikaa meni yli kaksi tuntia, eikä autossa toiminut radio. Se ei haitannut yhtään: aluksi jännitin niin, että aika kului kuin siivillä, ja lopuksi olin niin kauhuissani, että aika lakkasi olemasta. Ihan kuin olisin ollut Mayan luona taas minuutin sen jälkeen, kun lähdn Mêl Serenin pihasta kera nicalta luvattomasti lainatun trailerin.

Ja heti tuntui ehjältä. Maya oli rapainen ja litimärkä, hieman pyöreäkin, ja vanhentunut kovasti. Se näytti ihan erilaiselta, mutta tiesin sen olevan sama hevonen. Kun huusin sitä aidalta ja vihelsin sille, se nosti päänsä hyvin nopeasti ja erittäin hämmästyneenä. Se tuijotti minua kiinteästi kunnes huusin uudelleen. Silloin se nosti laukan suorilta, jäykiltä jaloiltaan niin että vanhat nivelet paukahtivat, ja siinä se oli, minun edessäni, hieman harmaantunut turpa minun rakastavassa kuristusotteessani. Ja juuri silloin olkapäätäni koputti Anne, Mayan emäntä.

"Voisitko sä poistua mun tontilta?" Anne kysyi neutraalisti.
"Anteeksi mutta kun mä olen Reita, Mayan oikea omistaja. Tarjoa mulle kahvit, niin mä tarjoan sulle kaikki mun säästöt tästä vanhasta tammasta."

***

Niin siinä kävi, että Annen uskottua, etten ole hullu ja myytyä minulle tarpeettomaksi käyneen hevosensa olin ajanut pitkän matkan takaisin Mêl Sereniin. Kello oli jo paljon ja satoi aina vain, kun peruutin tallipihaan ja sammutin auton. Koko tallin henkilökunta oli yhä poikkeuksellisesti paikalla ja joka ainoa ihminen valui ulos sateeseen valaistusta tallista. Ilmeisesti kaikki olivat kuulostelleet paluutani, kun kerran olin lähtenyt niin sekavassa mielentilassa varastetun trailerin kanssa.

En oikein tiennyt, mitä sanoa, joten olin hiljaa. Juuri kukaan muu ei ollut.
"Mitä sä teit?" Sami huusi hieman huolestuneena, kun avasin trailerin ramppia kannattelevat salvat.
"Mitä sä teit!" Jesse ärjäisi, kun Maya hirnui äänekkäästi trailerissa.
"Mitä se teki?" nica kuiskasi kireästi olkiaan kohauttavalle Tylerille.
"TEITSÄ SEN?" Suvi kiljui, kun laskin rampin alas ja uuden hevoseni takapuoli näkyi koko suurelle yleisölle trailerin pimeydestä.

"Saanko esitellä", kuulutin samalla kun nousin etuovesta Mayan luo. Peruutin luimivan tamman ulos. "Hevoseni Maya LIN!"

Kuvitelmissani nyt olisi kuulunut niitä ihailevia ooh-ääniä, mutta oikeasti olikin ihan hiljaista. Sade vain rummutti traileria ja tallin peltikattoa. Suvi oli melkein yhtä riemuissaan kuin minä, mutta kaikki muut tuijottivat hevostani suu auki. Vasta siinä vaiheessa iholleni nousi kylmä hiki: olisi ollut ehkä hyvä kysyä nicalta, voinko tuoda Mayan takaisin kotiin asumaan, eikä vain olettaa, että tilaa on. Päätin sen olevan pieni murhe: kyllähän se kesän olisi vaikka laitumella ja minulla olisi syksyyn asti aikaa etsiä kotia.

"Maya?" Tyler oli ensimmäinen, joka puhui. Hän käveli ärtyneen hevoseni luokse yrittäen olla kiinnittämättä lainkaan huomiota minuun. Maya muisti Tylerin ja höristi korviaan heti paremmalla tuulella, ja minua suututti.

Seuraavaksi aivonsa sai käynnistettyä Jesse.
"Että tommosen luuskan ostit. Se on ainakin satavuotias, ei sillä tee enää mitään. Mähän sanoin sulle, että ostat kunnon puoliverisen ja sit mä voin opettaa sulle-"
"Se on Maya", Suvi keskeytti, "luuletsä ihan oikeasti, että Reitalle kelpaa joku muu kun just tämä satavuotias luuska?"
"No joo joo, mutku mä olin jo kattonu myynti-ilmotuksia ja siellä oli yksi hyvä ori jota ajattelin et mentäs kattoon ensviikolla ja..."
"Hyvä että sä toit sen takas", Sami totesi yhtäkkiä Jessen mutinan päälle ja marssi takaisin talliin ollakseen kastumatta enää enempää.

Nojasin ikiomaan hevoseeni. Tyler taputti entistä hoidokkiamme toiselta puolelta.
"No mutta, esimieheni armas, keskustellaanko bisnesasioista?" sanoin mahdollisimman hurmaavasti hymyillen