Ensin Marshall jäi jumiin Hukkasuohon.
Sitten Emilia tarjosi kyydin.
Seuraavana päivänä tapahtui tämä.
"Onnea", sanoin Emilialle vähän päätäni kumartaen ja väkisin silmiin katsoen, vaikka en sellaisesta varsinaisesti pitänytkään. Ajattelin, että kun piti esittää, niin oli esitettävä kunnolla. Olin äärimmäisen vakava ja oikein pysäytin Mayankin siihen käytävälle pikku Prookkiksen eteen.
"Mistä?" Emilia kysyi heti, eikä tuntunut aavistelevan ollenkaan pahaa.
"Vauvan johdosta tietenkin", vastasin, mutta en enää pystynyt olemaan vakava. "Sä oot aika litteä siihen nähden, että saat ihan kohta kakaran."
Emilia tuhahti. Hän tiesi, etten voinut olla tosissani. Jos hän olisi ollut niin kuin Maija, hän olisi huitaissut minua pitelemänsä riimunarun päällä. Mutta hän ei ollut samanlainen. Hetken hän kurtisteli kulmiaan ja näytti vihaiselta, mutta kysyi sitten: "mistä sä kuulit tästä?"
"Pikkulinnut lauloi", väitin ympäripyöreästi ja sidoin Mayan kiinni Prookkista vastapäätä. En tosiaankaan tiennyt, mistä väärinkäsitys oli saanut alkunsa. Joku ihme juoruhan se vain oli. Tietenkin. Epäilin vahvasti Buathongin osallisuutta. Se puhui joskus niin nopeasti ja niin monesta asiasta kerrallaan. Sehän oli voinut puhua yhtä aikaa vaikka minun vauvastani ja Emiliasta, ja sen puheen sekavuudesta ei ollut vaikeaa päätellä ihan mitä sattuu. Crimikseltä minä olin sen kuullut. Hän oli ollut aavistuksen epävarma siitä, oliko se totta vai ei.
Harjasin Mayaa aika kauan hiljaisuudessa. Ahdisti vähän, että olin laiminlyönyt sitä ja Miniä Pondin takia. Maya ei kuitenkaan tuntunut panevan pahakseen. Se tykkäsi syöpötellä haassa päivät pitkät. Silti se ei ollut enää edes lihava. Sen kylkiluut näkyivät. Olin maininnut siitä Maijalle, joka oli katsonut minua osaaottavasti ja halannut sitten. Hän oli kuiskannut, että voi sinua reppanaa, hevonenkaan ei elä ikuisesti. Olin nauranut väkisin ja työntänyt hänet pois. Että minun Mayani, minun prinsessani, minun paras ja pitkäaikaisin ystävänikö laihtui, koska kuolema lähestyi? No ei tosiaankaan. Kai se halusi vain huolehtia linjoistaan. Varmuuden vuoksi olin kuitenkin varannut sille raspausajan. Varmasti se kaikki johtui hampaista. Tai vaikka raudanpuutteesta. Eihän Maya nyt niin vanha vielä ollut...
"Se ei ole mun vauva", Emilia sanoi, kun olin jo unohtanut koko vauva-asian.
"Ai, eli edes joku saa vauvan?"
"Perhetuttu."
"Hyvä. Mä kun kuvittelin että Chai olis nyt laittanu jonkun juorun liikkeelle puhumalla siitä mun vauvasta--"
"Ai niin, säkin saat vauvan. Onnea."
"Kiitos."
"Tiedäksä onkse tyttö vai poika?"
"Ei -- ei sillä oo väliä. Olkoon kumpi vaan, tai vaikka molemmat, tai joku muu. Ruska sanoi että se aikoo vetää vessasta sen sit jos meille tuodaan joku vauva, mut kyllä senkin mieli varmaan sitten muuttuu..."
"Niin, kyllähän ne yleensä..."
"Tai sit mä lahjon sen ponilla..."
Oikeasti toivoin, että se olisi tyttövauva. Silloin sen toiseksi nimeksi laitettaisiin Maria. Ja äiti alkaisi jankuttaa, että sen etunimeksi pitäisi antaa Katariina. Vaikka ei siitä Katariinaa voisi tulla, kun äiti nimesi minun lemmikkilampaani parikymmentä vuotta sitten sillä nimellä. Minun tyttärelleni ei mitään lampaan nimeä laiteta.
Emilia lupasi pitää Mayaa silmällä niin kauan, kun hakisin sen suitset. Satulaa sillä reppanalla ei enää ollut, mutta laihoista kyljistä huolimatta ihan hyväkuntoiset jalat sillä nykyään oli. Se jaksaisi aivan hyvin kävellä puolen tunnin lenkin helpossa maastossa nyt, kun liukkaat jäätkin olivat sulaneet. Jätin sille varmuuden vuoksi riimunkin päähän ja lähdin taluttamaan sitä ulos.
"Niin sun ei sitten välttämättä tarvi levittää tätä vauvahöpinää", Emilia sanoi.
Voi vitsit. Eikö Keitaron kanssa olisikaan saanut nauraa tälle?
