torstai 12. tammikuuta 2017

Joulutarina: Yhtä ei saa jättää yksin

"Saa laittaa?" Ruska varmisteli pahvinen tonttua esittävä taideteos kädessään.
"Saa saa, laita siihen", osoittelin Mayan karsinan ovea, jonka yläreuna oli arkinen, mutta alareunassa hyppi jo neljä muuta tonttua. Ruska teippasi viimeisenkin niin ylös oveen kuin ylsi, eli edelleen melko alareunaan. Se meni vähän muiden päälle, mutta ei se haitannut ainakaan neiti taiteilijaa.

"Voi te ootte koristellu Mayan oven!" Emilia tuli katsomaan.
"Mä koristelin! Iskä laitto vaan teipit", Ruska ilmoitti heti.
"Se kuule ihan itse teki noita tarhassa. Arvaa vaan monestako tontusta me saadaan nauttia kotona", huokasin.
"Mä laitoin mun hepoille oviin joulupallot", Emilia kertoi Ruskalle, joka halusi välittömästi mennä katsomaan. Mumisin Emilialle varoituksen: Ruska on niin kuin kissa, kiskoo pallot kuusestakin ja kasaa ne lopulta sohvien ja sänkyjen alle.

Lopulta pallot oli nähty ja sisustusideat vaihdettu ("mä teen Hallalle ja Tumpillekin omat tontut kun mä ehdin, mä voin tuoda ne ens kerralla kun mä tuun, ja mä voin laittaa niihin kultahilettä, iskä osti mulle kultahilettä ja kultatussin -") ja me Ruskan kanssa pääsimme harjaamaan haasta noudettua Mayaa tallin pihaan. Ruska ei olisi jaksanut turhia harjailla, vaan suki pari vetoa Mayan polvia ja yritti sitten kiskoa harjauspuomilta tamman siloja alas ja hevosen selkään. Kun hän ei onnistunut, hän tottakai kirkui, ja ehdotin Mayan viemistä takaisin hakaan, kun kerran hepan hoitaminen oli niin kamalaa, että piti karjua. Ruska lopetti tekoitkun ja yritti syöttää Mayalle hiekkaista lunta ja pudonneita heinänkorsia sillä aikaa, kun minä harjasin ja valjastin. Maya hipoi kohteliaasti turvallaan likaista lunta Ruskan lapasista.

Kun laitoimme koppakärryn Mayan perään, Ruska laittoi ihan itse pitkää rintaremmiä kiinni toiselta puolelta sillä aikaa, kun minä kieputin valjasremmit ja rintaremmin kiinni toiselta. Kun siirryin Ruskan puolelle huomasin Ruskan valjastaneen Mayaa oikein tunteella: sain selvitellä sotkua kauan huokaileva lapsi kärryillä tylsyyttään valittaen ennen kuin pääsin kiinnittämään kärryt valjaisiin ihan oikeasti. Lopulta sain kuitenkin urakan valmiiksi. Sitten vain piti uhkailla Ruska istumaan ihan paikallaan kärryssä, kun irrotin ja käänsin hevosen ja hyppäsin itse kärryyn. Ruska otti heti kiinni vanhasta riimunarusta, joka oli sidottu koppakärryn etureunaan kauhukahvaksi.

Maya käveli reippaasti metsiin johtavan hiekkatien alkuun, ja saman tien annoin sen ravata. Mayan ravi oli hidasta hölkkää nykyään, mutta se nautti jolkottelusta yhtä paljon kuin nuorempana täysillä kaahaamisesta. Ruska puristi kauhukahvaa totisena ja hiljaisena kauan aikaa.

"Iskä", Ruska sanoi yhtäkkiä.
"Mitä?"
"Jos musta ei tule isona intiaania, musta tulee hevosten ajaja!"
"Ai ravikuski? Semmonen kuin se äitin veli?"
"Joo. Mä meen Mayan kanssa raveihin ja me voitetaan kaikki ja musta tulee ravikuningas, kerta ei muka oo raviprinsessoja.

Minua nauratti Ruskan aikomus ryhtyä ihan itse ravikuninkaaksi. Maya hidasti omin päin käyntiin, kun ei enää jaksanut hölkätä. Tarjosin ruskalle ohjia, ja kun hän otti ne, pidin toisella kädellä kiinni kärrystä ja ohjanperistä, ja toisella Ruskan haalarin selkämyksestä. Ruska tykkäsi pidellä ohjia ja muka ajaa itse, vaikka oikeasti Maya vain kävelikin automaattisesti tuttua tietä ohjat löysinä. Se ei enää nykyään hyppinyt raville, tai muutenkaan temppuillut. Pidin kyllä silmät auki mahdollisten vastaantulijoiden varalta, ja Ruska suostui jo antamaan ohjat minulle ilman tappelua, kun niitä pyysin.

Ravikuningas-Ruska jaksoi ohjastaa Mayaa koko lyhyen lenkin. Maya kääntyi itse takaisin tallin pihaan niin leveästi, ettei kärry koukannut ojan kautta.
"Mitä hepalle sanotaan kun sen pitää pysähtyä?" muistutin Ruskaa lähestyessämme harjauspuomia.
"PRRRR!" Ruska päristi niin, että sylki lensi, ja Maya pysähtyi.
"Osaatko pitää ohjilla Mayaa paikallaan niin kauan, että saan sen kiinni?"
"Osaan!"

Odotin Ruskan kyllästyneen jo heppaan lenkin jälkeen, niin kuin aina ennen. Tällä kertaa hän kuitenkin jäi ihan harjaamaan Mayaa, kun olin ensin avannut kaikki soljet ja solmut aina häntäremmistä rintaremmiin ja nostanut valjasmöykyn harjauspuomille. Maya oli ihan tyytyväinen, vaikka Ruska harjasikin sen sääriä vimmatusti pääharjalla.

"Tiesitkö iskä että heppa pitää aina harjata hyvin lenkin jälkeen!"
"Tiesin, mut tiedätkö sä mikä on kaviokoukku?"
"Tiedän!"
"Hyvä, etsi semmonen sieltä sangosta ja tuo iskälle."
"Voiks Maya tulla kotiin jouluna?" Ruska kysyi kaviokoukkua ojentaen.
"Totanoin, Mayan koti on täällä, se on täällä joulun", vastasin varovaisesti ja aloin puhdistaa kavioita. No niin, nyt tulisi raivari.
"Tietääks Joulupukki?"
"Tottakai tietää."
"Miten se voi tietää? Koiratkin asuu meillä kotona! Ja me kaikki muutkin niin miks Mayan pitää olla yksin täälä? Mitä jos sen joululahjat tulee vahingossa meille? Koirienkin tulee! Saako hevoset jouluruokaa edes?"
"Kuule-"
"Hepoilla on varmaan paha mieli kun kaikki muut eläimet on jouluna kotona ja hepat on tallilla isi voidaanks me tulla jouluna tänne jos Maya ei voi tulla kotiin mä ainaki tuun SÄ OOT SANONU ETTÄ YHTÄ EI SAA JÄTTÄÄ YKSIN ÄÄÄÄÄÄÄÄ!"

Nostin itkevän Ruskan syliini ennen kuin Maya hermostui. Tyttö oli varmasti väsynyt ajelusta, ja väsyneenä hänelle tulee välillä tosi paha mieli. Hän lopetti huutamisen, mutta edelleen räkää ja kyyneleitä valui kaulahuiviini.

"Kuulepa. Ihan oikeessa olet ettei saa ikinä yhtä jättää yksin, mutta ei Maya täällä yksin ole. Sehän on sen Jackalin kanssa ensin pihalla koko päivän, ja sitten illalla se on kaikkien muiden kanssa tallissa. Ja sähän laitoit sille joulukoristeitakin oveen, että kyllä sillekin joulu tulee. Se on mielummin täällä heppakavereiden kanssa kun meillä yksin pihassa seisomassa, ja tietenkin hevoset saa jouluruokaa -"
"Ai lanttulaatikkoa?"
"Ei lanttulaatikkoa, ei ne siitä tykkää, mut omenoita varmasti saa. Ja Maya tietää että Joulupukki tulee sua katsomaan, ettet sä sen takia ehdi tulla sen luo jouluaattona, ja joulupäivänähän me jo tullaan taas tänne. Haluatko sä nyt taluttaa Mayan karsinaan, vai vienkö mä tällä kertaa?"
"Mä talutan. Mee sä pois, mä osaan ite."
"Selvä juttu. Ota tästä narusta kiinni, ja odota, mä otan nämä romut mukaan."

Kun Maya oli tontuin koristetussa karsinassaan ("mee pois siitä, mä avaan itte oven, mä oon iso!") ja tavarat satulahuoneessa, kävelin syviin mietteisiin vaipuneen Ruskan kanssa autolle ja autoin laittamaan turvavyön kiinni. Ruska haukotteli, nukahtaisi varmasti autoon kotimatkalla.

Olimme ajaneet jo melkein kirkolle asti, kun takapenkiltä kuului vielä uninen mietintö. "Mä voin kyllä tehdä Mayalle lisää niitä tonttuja ettei sille vaan tuu paha mieli. Ja muillekin hevosille voin tehdä. Osta mulle lisää pahvia huomenna."

Maya liukastuu

Olin kassajonossa seisomassa, kun tallilta soitettiin Mayan liukastumisesta. Vaikka sanottiin, ettei tilanne ole mitenkään paha, jätin ostoskorini siihen, kiisin autoon ja painoin kaasua nokka kohti tallia. Vaikka ajoin niin lujaa, kuin turvallisesti tunsin uskaltavani, en meinannut millään päästä perille, niin pitkältä tuntui matka.

Auto jäi parkkipaikalle avaimet virtalukossa ja ovi auki, kun rymistelin talliin niin että hevoset säikkyivät. Olisin juossut oven läpi Mayan karsinaan, ellei sen tilaa käytävältä silmällä pitänyt Keitaro olisi avannut karsinan ovea erittäin vikkelästi nähdessään sekopäisen ryntäämiseni.

Maya oli ihan samanlainen kuin eilenkin, se ainoastaan oli sisällä ihmeelliseen aikaan päivästä. Se rouskutteli heiniä ja katsoi minua paheksuvasti, kun häiritsin sen ruokarauhaa.
"Tallissa ei saa juosta", Keitaro muistutti, ja minä vain mölähdin jonkin esikielellisen vastauksen kumartuen tutkimaan ja taivuttelemaan Mayan jalkoja. Huokaisin helpotuksesta, kun niissä ei ollut mitään sellaista uutta vikaa, että olisin voinut edes päätellä, mille puolelle Maya oli kaatunut. Takapolvet sillä olivat vähän turvoksissa, niin kuin melkein aina, ja muita vanhoja tuttuja vikoja tuli vastaan tutkiessani. Sen pepussa oli muutama pintanaarmu oikealla puolella, ja ne lopulta paljastivat, mitä tammalle tarkalleen ottaen oli käynyt: takapää oli lähtenyt liukkauden ja kenties liian kovan haassa rymyämisen vuoksi alta ja koko heppa oli mennyt mukkelismakkelis. Maya ei sellaisesta pienestä tapauksesta näköjään enää välittänyt.

"Sä et saa juosta niin lujaa", toruin uteliaasti takkini taskuja tonkivaa tammaa, "etkä sä saa mennä ulos ilman vaahtomuovipäällystystä enää, ja sun karsina pitää täyttää niillä rakeilla joita on aina kaikkien herkkien kamojen kuljetusloodissa pehmusteena."

En viitsinyt kutsua eläinlääkäriä Mayalle, se kun söi ihan rentona. Hain vain sen harjasangosta puhdistusainetta. Jouduin salakuljettamaan pullon karsinaan, ja kun suihkautin ainetta Mayan naarmuihin, se käännähti korvat luimussa ja hampaat ojossa uhkailemaan minua niin ketterästi ja nopeasti, että olin saman tien varma sen olevan ihan terve. Rähähdin sille ja hätistelin sen puhdistusainepullolla uhkaillen takaisin heinille. Se jäi hieman kiukkuisena lopettelemaan ylimääräistä välipalaansa, kun minä etsiydyin taukotilaan.

"No mitä kävi?" kysyin heti vajottuani sohvalle satulaa jynssäävän Crimiksen viereen.
"Niinku jo sanoin puhelimessa, ei juuri mitään. Susanna vei Mayan ja Jackalin ulos, ja no sähän tiedät millasia ne on välillä jos ne sattuu leikkituulelle. Jackal meni syömään, mutta Maya alkoi laukata ympyrää ja sit se vaan liukastui ja meni ympäri. Mä arvasin ettei sulle olisi kannattanut soittaa, sä tietysti kuvittelit vaikka mitä."
"En kuvitellu, olin muutenki matkalla tänne", valehtelin sujuvasti ja hain kahvia.
"Melkein kaikki muut on kuule jo koristellu karsinoiden ovet joulukuntoon. Etkö sä meinaa laittaa mitään koristetta?" Crimis kysyi.
"Mulla on lapsi", huomautin.
"Niin? Ei sun tarvi sitä laittaa oveen roikkumaan jos et halua. Voit laittaa vaikka kranssin."
"Muiden ainoa lapsi on niiden hevonen, mutta mulla on myös ihmislapsi. Arvaa onko sen kanssa pitänyt askarrella sormet verillä ja pitkin kämppää kiinnitellä kolmevuotiaan leikkaamia pahvitonttuja, jotka kaikki ei ihan näytä tontuilta. Mä en jaksa täällä sitä samaa. Vaikka Ruska on kyllä tehnyt just Mayan oveenkin ainakin kymmenen tonttua..."

Jäin melkein tunniksi kahvittelemaan ja rullaamaan kerille kolmea sangollista ihmeellisiä hylättyjä pinteleitä, joita oli joulusiivouksessa löytynyt joka puolelta tallista. Sitten palasin Mayan luo katsomaan, vieläkö se vakuutteli olevansa terve. Karsinassaanhan se oli, ilman heinää tällä kertaa, ja vihaisena, kun joutui könnäämään yksin sisällä. Se ei olisi muka antanut kiinni karsinasta, vaan peruutti kauimmaiseen nurkkaan luimimaan ja puhkumaan. Sitä olisi voinut pitää kivun merkkinä, ellei olisi tiennyt Mayan olevan välillä oikein tuima täti, kun sille päälle sattui.

Maya seurasi minua hakaan muka koko ajan vastaan taistellen. Se oli haraavinaan vastaan ja vetävinään täysillä takaisin kohti tallia. En olisi saanut sitä pideltyä, jos se olisi ollut tosissaan. Mayan puuhat olivat kuitenkin vain suurta teatteria: oikeasti se halusi ulos, ja ravasikin haassa iloista ympyrää liukastumista ollenkaan pelkäämättä. Sen jokainen jalka liikkui, noh, ei varsinaisesti hyvin, mutta samaan tapaan kuin eilenkin, ja sen koko olemus oli huoleton.

Kun Maya oli saanut ravattua ja pukiteltua terän kiukkukohtauksestaan, se palasi vielä portille minun luokseni. Sain silittää sen poskia hetken, mutta sitten se ilmoitti saaneensa tarpeekseen ja lähti häntä huiskien Jackalin luokse. Toivoin, ettei se keksisi mitään kummallista seuraavana päivänä ja saisi lomailla ulkona, niin kuin aina.

Maya ja nuori Pocahontas

"Ole hyvä ja laita se tähän."
Maya katseli minua ylpeänä kartio suussaan, eikä sillä ollut aikomustakaan päästää irti. Ruska seurasi tapahtumia kauempana kentällä tehden samalla lumipalloja.
"Päästä irti siitä ja laita tähän. Jos et laita, tontut katsoo!"
"Maya ei saa lahjoja pukilta!" Ruska huusi.
"Ei todellakaan saa! Etkä saa säkään, jos et välittömästi nouse ylös sieltä ja mene tonne reunalle leikkimään. Siellä on hepankakkaa!"

Ruskaa nauratti hepankakka, ja Maya hämääntyi hetkellisesti äänestä niin, että sain kartion sen suusta. Nostin sen aidanpylvääseen, jonne joku oli sen jättänyt, ja josta Maya sen oli varastanut.
"Ja nyt sitte ihan liikkumatta! Isi harjaa!" komensin Mayaa.
Maya totteli. Eihän se yleensäkään levoton hoidettava ollut, ja irti kentällä harjaaminen oli sille melko tavallista. Pidin harjatessani silmällä Ruskaa, joka oli siirtynyt aidan toiselle puolelle lumikinokseen leikkimään.

"Koska mä saan ratsastaa-aa-aa-aa!!" Ruska ulvoi aina välillä, kun leikki kävi tylsäksi.
"Ihan pian! Iskä harjaa Mayaa vielä vähä!" vastasin joka kerta.
Lopulta kuitenkin koitti Ruskan odottama ratsastushetki. Jätin Mayan kentälle riimu päässään ja avasin Ruskalle portin, jottei tyttö taas ryömisi aidan alta. Otin häntä kainaloista kiinni ja nostin - vaan siitä alkoi ulvonta.
"EI EI EI EI!"
Maya nosti järkyttyneenä päänsä ylös ja viuhtoi hännällään.
"Mitä! Ruska ei hevosten kanssa saa huutaa!"
"Mä haluan SATULAN!" Ruska vaati kiukkuisesti.
"Etkä halua! Et sä tarvi satulaa!" sanoin ärsyyntyneenä ja yritin nostaa Ruskaa taas.
"EI!! Mä haluan! Kaikilla muillaki on! Kaikilla kilpailijoillaki on! Noillaki on!" Ruska valitti ja viittoi muutaman maastoon lähtijän suuntaan.

En tiennyt, että Ruska oli oppinut jo niin paljon hevosista, että tiesi satulan kanssa ratsastamisen olevan normaalia. Minulla ei kuitenkaan ollut aikomustakaan hakea satulaa tallista. Ei varsinkaan Ruskaa varten, koska Ruskan kantapäätkään eivät yltäneet satulasiipien yli. Lisäksi tyttö tuntui pysyvän tukevammin hevosen selässä, kun paksu satula ei ollut hevosen ja pienen ratsastajan välissä.

"Nyt on kuule Ruska semmonen juttu, että kaikilla ratsastajilla pitää olla aina kypärä, mutta ei aina satulaa. Sulla on kypärä, ja hieno onkin. Asia on niin, että sä ratsastat ilman satulaa niin kuin oikeat inkkarit, tai sitten sä et tänään ratsasta ollenkaan. Mä en jaksa hakea satulaa tallista asti. Miten on?"
"Ai ratsastaako inkkarit ilman satulaa?" Ruska kysyi silmät suurina.
"Tottakai! Ihan kaikki ja koko ajan!" vastasin.
"Ai Pocahontaskin?" Ruskan silmät sädehtivät.
"Pocahontas ei tain- tai siis joo, varsinkin Pocahontas. No? Saako nostaa?"

Kun Ruska oli hevosen selässä, hän takertui heti Mayan harjaan, niin kuin olin opettanut. Maya puolestaan seisoi rauhassa paikallaan, niin kuin olin myös opettanut. Maiskutin sille, ja se lähti kiertämään kenttää hyvin hitaassa ja varovaisessa käynnissä. Minä kävelin sen vierellä ja pidin Ruskaa toppahaalarin selkämyksestä kiinni.

Ruska alkoi saman tien puhua pälpättää. Sain kuulla yksityiskohtaisen selityksen Disneyn Pocahontasista, jota Ruska katsoi noin kolmesti viikossa nykyään. Ruska aikoi kuulemma myös pitää naamiaissynttärit, kun tulee isoksi, ja aikoo pukeutua Pocahontakseksi. Hiusten värjäämisen mustaksi kielsin, ja kun Ruska oli alata parkumaan, lupasin, että yläkoululaisena saa varmasti värjätä vaikka siniseksi. Ruska jaksoi hienosti ratsastaa ainakin viisi kierrosta ja halusi sitten alas. Aioin viedä Mayan hakaan, mutta tyttö halusikin vielä kävelylenkille - ja ihan yksin kuulemma.

Laitoin siis Mayan riimuun narun ja annoin sen Ruskalle. Katsoimme yhdessä sopivan kävelyreitin: Ruska saisi kävelyttää Mayan tallia kohti ja tulla sitten takaisin. Se oli ihan sopiva lenkki pienelle tytölle ja suurelle hevoselle.
"Sä et sit iskä tuu mukaan", Ruska komensi, "mä oon iso ja meen itte."
"Selvä kuule. Mee ihan itte. Odota kun mä aukasen sulle portin, sä et yllä tohon hakaan..."

Sinne taapersi Ruska, isin pieni meritähdenmuotoinen toppapukuun ahdettu prinsessa. Maya piti liioiteltua turvaväliä pieneen ihmiseen ja kulki kaukana, riimun mitan päässä takavasemmalla. Pidin kaksikkoa silmällä ja siirryin koko ajan Mayan harjasangon kanssa kohti hakaa. Käveltyään ihan tallin viereen Ruska keikahti kumoon liukkailla saappaillaan. Otin jo ensimmäiset juoksuaskeleet mennäkseni apuun, mutta Ruska punnersikin itse kiukuttelematta pystyyn. "EI OTTANU KIPEETÄ!" kaikui pitkin tallipihaa niin, että Maya-raukkakin hätkähti. Se kuitenkin odotteli kaikessa rauhassa, että Ruska lähti taas kävelemään.

Ruska halusi pitää Mayaa kiinni, kun tarkistin sen jalat ennen hakaan päästämistä. Minä kuitenkin päästin Mayan portista. Maya ei yleensä ryntäile, eikä rynnännyt silläkään kertaa, mutta Ruska oli silti liian nuori päästämään hevosta irti. Taas Maya juoksi suoraan Jackalin luokse, vaikka Ruska huusi sen perään.
"Miks Maya menee ton luo?" Ruska kysyi vihaisena.
"Siks ku se on sen kaveri. Meethän säki aina tarhassa vaan sen Matiaksen luo kun mä tuun hakeen, etkä yhtään oo lähdössä kotia."
"Mikä ton nimi on?" Ruska kysyi.
"Se on Jackal, ja se onkin kuule hieno ratsu", sanoin Ruskalle ja pidin hänestä kiinni, kun hän kapusi aidan alimmalle puomille seisomaan.
"Onks seki meidän heppa?"
"Ei, se on yhden tytön heppa."
"Koska meille tulee heppa?"
"Meillä on jo. Tules nyt autoa kohti."
"Mutta toinen heppa Mayan kaveriksi!"
"Mayalla on jo kaverina toi Jackal. Mutta kyllä varmaan joskus tulee toinen heppa."
"Äiti on sanonu ettet sä saa toista hevosta!"
"Vai on äiti sanonu. Sitten ei varmaan tuukkaan toista jos ei äiti anna."
"Voinko mä saada ponin?"
"Joo, saat ponin heti kun mä saan lottovoiton. Jos saat äidiltä luvan."
"Mä haluan sitten valkosen."
"Ai valkosen ponin? Ne onkin hienoja ne valkoset. Voisit semmosen pienen shettiksen ottaa."

Ruskalla riitti hevoskysymyksiä koko matkan satulahuoneeseen ja sieltä autoon.
"Voinks mä huomenna tulla taas ratsastamaan?" Ruska kysyi vielä, kun kiinnitin hänen turvavyötään.
"Et, kun huomenna äiti menee sun kanssa uimaan. Mutta ensviikolla taas pääset, kun osasit niin superhyvin taas olla hepan kanssa."
"Mä meen sitten taas ilman satulaa kerta inkkaritkin menee!"
"Jaahas, se on oikein hyvä. Ilman satulaa on hyvä mennä. Heppakin tykkää."
"Nii. Mä meen ilman. Mä oon Pocahontas, ja Maya voi olla Khan."
"Eiks se Khan ole sen Mulanin hevonen?"
"On, mutta ei se haittaa. Sitten mä voin olla Mulan, kun mä menen satulalla. Sitten toisella kertaa."

Ilkein temppu, jonka Maya osaa

Muutaman haan päässä pihatolla oli poni, ja se poni todella toi itseään tykö. Se tuijotti portilla herkeämättä, kun kävelin hakemaan Mayaa, ja kun me kävelimme yhdessä sen ohitse, se pärski, kuopi ja esiintyi. Mahdoton poni, minä tuumasin, ja taisin sanoa Mayallekin asiasta. Olin onnellinen, ettei Maya ollut samanlainen vempula.

Muutaman päivän seurasimme ponin showta lähinnä huvittuneena, mutta pian jämähdinkin Mayan kanssa keskelle tallipihaa huuli pyöreänä. Hevoseni nosteli häntäänsä, värisytteli turpakarvojaan ja otti sivuaskelia korvat pystyssä kuin citykanilla.

Otin Mayan puhutteluun. Sanoin sille, ettei vanhemman naisen ole sopivaa vokotella nuoria miehiä, tai siis oikeastaanhan se poni oli vielä ihan vastasyntynyt varsa Mayaan verrattuna. Kerroin, miten vaarallista lasten hankkiminen Mayan iässä on, ja että minä en ainakaan alkaisi isäksi Ruskan ja Mayan itsensä lisäksi vielä jonkin poni-isän varsalle. Uhkailin Mayaa pakkosterilisaatiollakin jonkin verran, ja päätin puolen tunnin saarnani muistaakseni kiristämiseen: jos Maya harrastaisi irtosuhteita, laittaisin sen sisäoppilaitokseen johonkin ratsastuskouluun, eikä sillä olisi enää ikinä asiaa pois, paitsi ehkä laitumelle, ja viikkorahaa uusiin loimiin sun muuhun ei varmasti tulisi.

Maya ei piitannut palopuheestani, onhan se hevonen. Sen sijaan se keskittyi kumisukaan, jolla samalla vuoroin hieroin sen lapoja ja vuoroin pökin terävästi sen kaulaa saadakseni viestini paremmin perille.

Kun Maya oli hierottu ja kun sille oli tarpeeksi huudettu, nostin pitkästä aikaa satulan sen selkään. Silloin meidän luoksemme käveli joku tallityyppi, jonka kanssa en ollut koskaan aikaisemmin puhunut. Moikkasin sisäänpäinkääntyneen vaimeasti ja tarjosin Mayalle päähän suitsia, joita se ei tänään ollenkaan halunnut.

"Ootko sä huomannut, että meidän hevosilla on meneillään jotain?" tyyppi sanoi.
"Ai jaa, öö, en, mikä sun hevonen olikaan?"
"Timi."
"Kuka Timi?" kysyin vieläkin ihan pihalla.
"Se on se ruskea poni pihatolla. Mä olin tossa kentällä sen kanssa, kun sä toit Mayan tänne asumaan."
"Ai se! Joo, oon mä huomannut, että niillä on jotain meneillään. Me just keskusteltiin Mayan kanssa siitä."

Sain Mayan satulavyön kiristämiseen ja suitsimiseen apua Kicsiltä, joka siis oli Timin omistaja. Puimme poniemme rakkaussotkuja kunnes lähdin ratsastamaan Mayalla pitkästä aikaa.

Kentällä ponnistin Mayani selkään ja työnsin jalat jalustimiin. Sitten en tehnyt mitään pitkään aikaan. Maya odotti kauan ennen kuin alkoi huokailla ja vaihdella painoa takajalalta toiselle. Silloinkaan en vielä tehnyt mitään. Vasta kun huokailu loppui ja Mayan kärjistään harmaantuneet korvat kääntyivät minun suuntaani, nojasin ihan aavistuksen eteenpäin. Silloin Maya alkoi marssia kohti kaviouraa. Ura lähestyi hitaasti, aina vain se oli lähempänä, enkä edes ajatellut kääntymistä kumpaankaan suuntaan. Kun Maya alkoi nostaa niskaansa ylös korvat tanassa saadakseen jonkinlaisen vihjeen, nojasin hieman vasemmalle, jolloin Maya sujahti helpottuneena kaviouralle vasempaan kierrokseen.

Siinä kävellessämme kokosin ohjat. Jotkut valmentajat opettavat, että ohjastuntuma pitäisi tuntua siltä kuin kummankin ohjan päässä olisi täysi maitopurkki. Minä olen huomannut, että parempi ohjastuntuma ainakin meidän Mayan kanssa on, jos tuntuu siltä kuin kummankin ohjan päässä olisi täysi tulitikkuaski. Eikä Maya ole edes mitenkään erityisen herkkä suustaan, kun vertaa kaikkiin muihin hevosiin, joilla olen saanut ratsastaa.

Maya tiesi, etten pyytäisi siltä mitään ennen kuin se keskittyisi täysin minuun. Se tiesi myös, ettei se saa tehdä ratkaisuja omin päin. Uraa kohti käveleminen vailla tietoa siitä, kumpaan suuntaan pitää kääntyä, ahdisti Mayaa aina näiden kahden seikan takia. Siksi se teki mitä vain, jotta kertoisin sille, mitä sen pitäisi tehdä. Samalla se luotti siihen, etten vaatisi siltä liikaa, toisin kuin kymmenen vuotta sitten, kun uskoin meidän molempien jaksavan mitä tahansa ja pystyvän mihin vain. Maya siis hakeutui luottavaisesti kuolaimelle ja polki takajaloilla hienosti runkonsa alle heti, kun keräsin ohjat. En olisi itsekään uskonut sitä eläkeläishepaksi, jos en tietäisi sen hyytyvän raskaissa hommissa nykyään heti ja kipuilevan nivelistään, jos se jäisi hetkeksi vaille säännöllistä kevyttä liikuntaa.

Mayan kaltaista hevosta olikin ilo ratsastaa. Oli helppoa saada se tekemään sen verran, mitä minä osasin ratsastaa. Tiesin sen osaavan enemmänkin, mutta minä en osannut pyytää. Siksi sen päivän ratsastuksemme oli helppo homma Mayan tasoiselle ja ikäiselle hevoselle: maltillista ravailua kunnon ylläpitämiseksi, kohtuullisia taivutuksia paikkojen venyttämiseksi ja hieman laukkaa uralla minun viihdyttämisekseni. Ratsastus loppui niin kuin oli alkanutkin: pysäytin Mayan keskelle kenttää ja annoin sen olla niin kauan, että se ensin ahdistui, sitten rauhoitti itsensä ja lopulta kiinnitti kaiken huomionsa minuun. Silloin laskeuduin sen selästä ja silitin ja hieroin sen kaulaa ja niskaa. Maya pyyhki takkini hihaa turvallaan ja antoi minun ottaa kiinni toisesta ohjastaan. Lähdimme yhdessä takaisin, jotta voisin harjata Mayan taas.

Kun poistuimme kentältä, meitä lähestyi Timi emäntineen, eikä poni jäänyt meiltä huomaamatta. Se oli tulossa ratsastukseen kentälle ja alkoi saman tien temppuilla, jotta tammani huomaisi, millainen suuri uros se oikein oli. Ja huomasihan Maya! Vaikka Kics hillitsi poninsa niin tehokkaasti, kuin siinä tilanteessa vain voi, vastasi mummotammani iloisesti tervehdykseen. Se alkoi kulkea kummallista pohkeenväistönomaista liikettä kiertäen minut niin, että yhtäkkiä sillä oli peppu menosuuntaan ja pää kentälle päin. Yllättyneenä tiukensin otettani ohjista, maiskautin tammalle ja läpsäytin sitä kevyesti lapasellani kylkeen: menköön koko kierroksen, kun kerran lähti ohittelemaan. Ja ellei se Mayalle riittäisi, ajaisin sitä vaikka kymmenen kierrosta. Minun hevoseni ei saa ryppyillä, vaan sen pitää käyttäytyä aina hyvin. Sitähän hoitaa välillä kolmivuotias kakara!

Yhden kokonaisen kierroksen mittainen ihmeellinen takaosakäännös ympärilläni riitti Mayalle sillä kertaa. Katsoin, miten Kics nauroi huiviinsa taluttaessaan pomppivaa poniaan. Poistuimme mahdollisimman nopeasti paikalta. Jos Maya alkaisi oikeasti temppuilla, ei sitä pideltäisi kenenkään ihmisen voimilla, onhan se hevonen. Onneksi Maya päätti, että flirttailu riittää, ja seurasi minua mielellään.

Jouduin siis jatkamaan ennen ratsastusta aloittamaani saarnaa. Kun otin Mayalta varusteet pois, tarkastin sen kaviot ja harjasin sitä muodon vuoksi, motkotin sille koko ajan. Tuskailin sille siitä, että trakehnerithan ovat ihan villihevosia, ja että Mayasta kasvaisi mielipuoli, jos en hankkisi sille kallista hevoseksperttiä tai -kouluttajaa. Väitin, että muut tammat nauraisivat Mayalle, jos se jatkaisi tuollaista menoa vielä, ja että osa oreistakin nauraisi, ja vielä tammoja äänekkäämmin. Ruskan en enää ikinä antaisi ratsastaa Mayalla, kun se olisi melkein tappajahevonen pian, jos jatkaisi valitsemallaan tiellä. Kerroin Mayalle epäilyni siitä, että sillä saattaa mahdollisesti ehkä olla aivokasvain, joka tekee siitä tuollaisen hullun.

Lopulta päätin jäkätykseni haan portilla, kun päästin Mayan takaisin ulos. Olin lietsonut itse itseni hysteeriseen tilaan ja olin jo melko varma, että Maya muuttuisi vihaiseksi ja joutuisin lopettamaan sen. Kun tammani kuitenkin asettui tuttuun tapaan Jackalinsa viereen, muistin, että kyseessähän oli tosiaan vain Mayan tekemä hidas takaosakäännös, jonka aikana se koko ajan väisti minua ja pysyi niin lähellä minua, etteivät edes ohjat kiristyneet. Ehkä minä selviytyisin Mayan kanssa, jos sellainen oli kerran kaikkein ilkein mahdollinen temppu, jonka se osasi. Ruskakin selviytyisi sellaisesta Mayan kanssa, vaikka Ruska oli vasta kolme.