Olin kassajonossa seisomassa, kun tallilta soitettiin Mayan liukastumisesta. Vaikka sanottiin, ettei tilanne ole mitenkään paha, jätin ostoskorini siihen, kiisin autoon ja painoin kaasua nokka kohti tallia. Vaikka ajoin niin lujaa, kuin turvallisesti tunsin uskaltavani, en meinannut millään päästä perille, niin pitkältä tuntui matka.
Auto jäi parkkipaikalle avaimet virtalukossa ja ovi auki, kun rymistelin talliin niin että hevoset säikkyivät. Olisin juossut oven läpi Mayan karsinaan, ellei sen tilaa käytävältä silmällä pitänyt Keitaro olisi avannut karsinan ovea erittäin vikkelästi nähdessään sekopäisen ryntäämiseni.
Maya oli ihan samanlainen kuin eilenkin, se ainoastaan oli sisällä ihmeelliseen aikaan päivästä. Se rouskutteli heiniä ja katsoi minua paheksuvasti, kun häiritsin sen ruokarauhaa.
"Tallissa ei saa juosta", Keitaro muistutti, ja minä vain mölähdin jonkin esikielellisen vastauksen kumartuen tutkimaan ja taivuttelemaan Mayan jalkoja. Huokaisin helpotuksesta, kun niissä ei ollut mitään sellaista uutta vikaa, että olisin voinut edes päätellä, mille puolelle Maya oli kaatunut. Takapolvet sillä olivat vähän turvoksissa, niin kuin melkein aina, ja muita vanhoja tuttuja vikoja tuli vastaan tutkiessani. Sen pepussa oli muutama pintanaarmu oikealla puolella, ja ne lopulta paljastivat, mitä tammalle tarkalleen ottaen oli käynyt: takapää oli lähtenyt liukkauden ja kenties liian kovan haassa rymyämisen vuoksi alta ja koko heppa oli mennyt mukkelismakkelis. Maya ei sellaisesta pienestä tapauksesta näköjään enää välittänyt.
"Sä et saa juosta niin lujaa", toruin uteliaasti takkini taskuja tonkivaa tammaa, "etkä sä saa mennä ulos ilman vaahtomuovipäällystystä enää, ja sun karsina pitää täyttää niillä rakeilla joita on aina kaikkien herkkien kamojen kuljetusloodissa pehmusteena."
En viitsinyt kutsua eläinlääkäriä Mayalle, se kun söi ihan rentona. Hain vain sen harjasangosta puhdistusainetta. Jouduin salakuljettamaan pullon karsinaan, ja kun suihkautin ainetta Mayan naarmuihin, se käännähti korvat luimussa ja hampaat ojossa uhkailemaan minua niin ketterästi ja nopeasti, että olin saman tien varma sen olevan ihan terve. Rähähdin sille ja hätistelin sen puhdistusainepullolla uhkaillen takaisin heinille. Se jäi hieman kiukkuisena lopettelemaan ylimääräistä välipalaansa, kun minä etsiydyin taukotilaan.
"No mitä kävi?" kysyin heti vajottuani sohvalle satulaa jynssäävän Crimiksen viereen.
"Niinku jo sanoin puhelimessa, ei juuri mitään. Susanna vei Mayan ja Jackalin ulos, ja no sähän tiedät millasia ne on välillä jos ne sattuu leikkituulelle. Jackal meni syömään, mutta Maya alkoi laukata ympyrää ja sit se vaan liukastui ja meni ympäri. Mä arvasin ettei sulle olisi kannattanut soittaa, sä tietysti kuvittelit vaikka mitä."
"En kuvitellu, olin muutenki matkalla tänne", valehtelin sujuvasti ja hain kahvia.
"Melkein kaikki muut on kuule jo koristellu karsinoiden ovet joulukuntoon. Etkö sä meinaa laittaa mitään koristetta?" Crimis kysyi.
"Mulla on lapsi", huomautin.
"Niin? Ei sun tarvi sitä laittaa oveen roikkumaan jos et halua. Voit laittaa vaikka kranssin."
"Muiden ainoa lapsi on niiden hevonen, mutta mulla on myös ihmislapsi. Arvaa onko sen kanssa pitänyt askarrella sormet verillä ja pitkin kämppää kiinnitellä kolmevuotiaan leikkaamia pahvitonttuja, jotka kaikki ei ihan näytä tontuilta. Mä en jaksa täällä sitä samaa. Vaikka Ruska on kyllä tehnyt just Mayan oveenkin ainakin kymmenen tonttua..."
Jäin melkein tunniksi kahvittelemaan ja rullaamaan kerille kolmea sangollista ihmeellisiä hylättyjä pinteleitä, joita oli joulusiivouksessa löytynyt joka puolelta tallista. Sitten palasin Mayan luo katsomaan, vieläkö se vakuutteli olevansa terve. Karsinassaanhan se oli, ilman heinää tällä kertaa, ja vihaisena, kun joutui könnäämään yksin sisällä. Se ei olisi muka antanut kiinni karsinasta, vaan peruutti kauimmaiseen nurkkaan luimimaan ja puhkumaan. Sitä olisi voinut pitää kivun merkkinä, ellei olisi tiennyt Mayan olevan välillä oikein tuima täti, kun sille päälle sattui.
Maya seurasi minua hakaan muka koko ajan vastaan taistellen. Se oli haraavinaan vastaan ja vetävinään täysillä takaisin kohti tallia. En olisi saanut sitä pideltyä, jos se olisi ollut tosissaan. Mayan puuhat olivat kuitenkin vain suurta teatteria: oikeasti se halusi ulos, ja ravasikin haassa iloista ympyrää liukastumista ollenkaan pelkäämättä. Sen jokainen jalka liikkui, noh, ei varsinaisesti hyvin, mutta samaan tapaan kuin eilenkin, ja sen koko olemus oli huoleton.
Kun Maya oli saanut ravattua ja pukiteltua terän kiukkukohtauksestaan, se palasi vielä portille minun luokseni. Sain silittää sen poskia hetken, mutta sitten se ilmoitti saaneensa tarpeekseen ja lähti häntä huiskien Jackalin luokse. Toivoin, ettei se keksisi mitään kummallista seuraavana päivänä ja saisi lomailla ulkona, niin kuin aina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti