torstai 28. syyskuuta 2017

Maya seikkailee

"Mitä teet?" Susanna kysyi, kun seisoin Mayan, Minin ja Jackalin haassa hevosten keskellä ja kiskoin Mayaa hännästä.
"Laitan tälle pyllyrasvaa", vastasin kirkkain silmin.
"Jaaha, älä anna mun häiritä", Susanna mutisi, otti Jackalinsa kiinni ja lähti taluttamaan sitä poispäin.

Maya oli kehittänyt ihottuman häntänsä kummallekin sivulle. Hännän kunnosta päätellen se oli jo monta päivää itsehoitanut tilaansa hinkkaamalla pyllyään aitoihin ja seiniin. Minä en ollut tietenkään huomannut mitään, koska tavallisina päivinä Mayan hoitotoimenpiteiksi riitti vain jalkojen tunnustelu ja kavioiden tarkistaminen. Onneksi ihottuma ei ollut kutitenkaan kovin vanha ja paha. On se kumma juttu, että suomenhevoset ja muut alkukantaiset, kylmähköt rodut puksuttavat terveinä menemään noin satavuotiaiksi, ja puoliverinen keksii itselleen joka ainoan pienen ja suuren sairauden joka vuosi.

Kun Mayan ihottuma oli rasvattu, helistin tamman naaman edessä portilla toimenpiteen ajan roikkunutta riimua. Maya pukeutui siihen tyytyväisenä, kun pitelin riimua levällään sille ja suljin soljen sen aseteltua turpansa sisään. Jätimme yksinään epätoivoisena mylvivän Minin hakaan ja lähdimme kävelylle. Olisin halunnut metsäpoluille, koska siellä on hiljaista, mutta Mayan senpäiväisen keskiverron kunnon perusteella valitsin hiekkatiet. Vitsit, kun olisin tajunnut ottaa koirat mukaan, niin ei olisi tarvinnut niiden kanssa mennä erikseen lenkille.

Lyhyellä kävelylenkillämme, joka olikin oikeastaan matelulenkki, riitti ihmeteltävää. Maya näki nimittäin oravan, sieniä ja puunrungossa roikkuvan kissan, joka saattoi olla Hukkasuon tallikissa, tai ehkä vain naapurin Nikkisten pieni kolli. Oravaa Maya vain tuijotti korvat pystyssä ja seurasi kauan aikaa katseellaan sen hyppimistä oksalta toiselle tienvierustan havupuissa. Tammani piti päätään pystyssä ja nuuskutti turpa ojossa kuin tryffelisika. Sen selkä oli syvemmällä kuopalla kuin koskaan, mutta silti se näytti uljaalta.

Sieniä Maya olisi halunnut maistaa. Epälin, että sienet olivat tatteja, mutta koska en tunnista sienistä varmasti muita kuin kantarellin, en päästänyt Mayaa edes haistamaan, vaan vain tuijottamaan läheltä pää maassa ja etujalat eteen työnnettyinä. Sitä paitsi en tiennyt sitäkään, onko tatti vaarallinen hevoselle, vaikka se on ihmiselle raakanakin myrkytön. Maya kuitenkin tyytyi kiltisti kohtaloonsa ja katseli kauempaa himoitsemaansa välipalaa. Samalla pysähdyksellä sain myös irrotella sen huiskivan hännän rasvaan liimautuneet jouhet sen pyllystä.

Kissaa Maya kauhistui. Se kuuli kai ensin vain rapinaa ja tähyili ympärilleen ilmeisesti odottaen löytävänsä toisen oravan. Kun puussa olikin kissa - ja vain puolen metrin välimatkan päässä - Maya sai sätkyn. Se ravasi ristiaskelta sivuttain suojaan selkäni taakse. Tunnistettuaan puussa möllöttävän olennon kissaksi tammani pärski ja sylki hyvin närkästyneenä sen suuntaan. Kissaa ei kiinnostanut Mayan räkiminen, eikä edes jalkojen tömistely. Lopulta hevoseni luovutti ja lähti mukanani takaisin kotiin.

Päästin Mayan hakaan samaan aikaan kun Susanna toi sinne loimeen verhotun Jackalin. Mini riemastui ja juoksi portille.
"Mitä teitte?" kysyin Susannalta.
"Treenattiin ja käveltiin sitte pitkään. Mitäs te teitte?"
"Me oltiin seikkailussa. Nähtiin vaikka mitä!"
"Hyvä jutska! Vaikka en mä tunne montaa, kenen mielestä kävelylenkki tossa tilusten ympärillä on seikkailu ja Nikkisen kolli on nähtävyys", Susanna hymähti.
"Ai sä näit meidät?"
"Koko ajan. Kato Mayan hännän päällä on ihottumaa!"
"No sitä varten mä sitä rasvaan. Voiskohan sen hännän laittaa pinteliin ettei se tartu tohon koko ajan?"
"Laitetaanhan joskus kuljetuksessakin, niin miksei. Ja astutettavilla tammoillakin."
"En mä nyt kuitenkaan jaksa. Laitan huomenna jos se ei ole hyvä. Ota se naru, niin mennään ajamaan se Nikkisen kissa kotiin tuolta kuseksimasta."

maanantai 18. syyskuuta 2017

Hevosen uurna on niin iso, että sitä voi käyttää yöpöytänä

"On kahvia", kerroin Mayalle ja näytin kuppini sisältöä. Se työnsi turpansa kupin ylle, hengitti ties monettako kertaa elämässään vahingossa kuumaa höyryä ja pärski sen jälkeen taas kerran vihaisena ja yllättyneenä. Huokaisten ojentelin sille kättäni, jotta se kävelisi takaisinpäin sen parin askeleen matkan, jonka se oli suivaantuneena ja jalkojaan raivoissaan maahan polkien peruuttanut höyryä pakoon. Niin kuin aina, minun piti seistä hyvä tovi käsi ojossa, jotta arvon rouva Maya ehti esittää närkästyksensä minulle perin pohjin ja hänen arvolleen sopi tulla takaisin. Silitin sen nenänpieliä sormellani ja työnsin sen naamaa kauemmas kun se yritti takaisin kupille.

Mayalla oli ollut huono viikko. Aamuisin se ei meinannut päästä enää karsinasta hakaan asti. Iltaan mennessä se vetreytyi aina sen verran, että käveleminen onnistui taas. Kortisonin piikittäminen polviin oli turhaa, koska minusta Mayan ongelmat olivat tällä kertaa selässä. Olinkin ollut aikeissa hakea sille avaruusfleecestä tehdyn loimen, mutta katsoin, että sellainenhan on ihan jumalattoman kallis. Hainkin sen sijaan Biltemasta samasta aineesta tehdyn huovan ja ryhdyin askartelemaan. Maya ei ollut kovin tyylikäs irtovyöstä ja pikaliimatuista tarroista koostuvassa loimessaan, mutta ainakin olin saanut kahdellatoista eurolla helpotuksen sen kipuihin. Nyt hevoseni suvaitsi sentään jo vähän pelehtiä kahvikupin kanssa haan portilla, vaikka ennen loimikyhäelmää, kaksi päivää aikaisemmin, se vain nojaili aitaan mahdollisimman kaukaisessa nurkassa koko päivän.

Olin ollut viimeaikoina niin huolissani hevosesta, että olin puhunut siitä töissäkin. Pienen yhtenäiskoulumme rehtorin olinkin tuominnut kuluneella viikolla hihhuliksi hiljaa itsekseni: hän oli ehdottanut, että veisin Mayan shamaanille. Sinne rehtori vie kuulemma koiriaankin, ja hänen tanskandogginsa kuuluu olevan jo kahdeksanvuotias ja erinomaisessa kunnossa. Shamaanin taika taitaa kuitenkin tepsiä vain jos siihen uskoo - ja minusta myös vain jos eläin sattuu olemaan valmiiksi terve. Shamaanin sijaan aloin harkita kansanparantajaa, joka aina kerran kuukaudessa tai kahdessa paineli omat selkänikamani paikalleen niin että natisi. Samainen parantaja ei varmaan ole perehtynyt hevosen niveliin, mutta ehkä hevosillekin olisi jotain itseoppineita osteopaatteja, jotka painelisivat ja kiskoisivat niveliä sen hiplaamisen sijaan, mitä oikeat osteopaatit tuntuvat harrastavan.

Mietin, laittaisinko Mayan uurnaan, kun ei minulla ollut sille mitään paikkaa. Olin kuullut, että hevosen uurna oli niin iso, että eräskin täti käytti sitä yöpöytänään. Minä en kylläkään haluaisi Mayaa yöpöydäksi, enkä varmaan saisi emännän puolesta lupaakaan raahata kotiin kolmeakymmentä litraa hevosentuhkaa. Sitä paitsi hevosen tuhkaaminen maksaisi noin kymmenen kertaa sen mihin minulla olisi varaa. Mayan voisi kuitenkin luovuttaa metsästäjille koiranruuaksi sitä vastaan, että he ampuisivat sen. Se ajatus vaatisi kuitenkin totuttelemista. En kuitenkaan ollut varma mistään muusta kuin siitä, että minä pitelisin Mayan narusta kiinni, lähti se sitten ampumalla tai pistämällä.

Vaivuin synkkyyteen ampuma-ajatusteni keskellä. Pitelin toisella kädellä Mayaa turvasta ja toisella tuin aidan päällä kököttävää kahvikuppia. Päätin, etten enää ikinä ottaisi mitään eläintä, enkä ainakaan hevosta, varsinkaan enää koskaan, enkä ainakaan enää ikinä. Päätin vihata kaikkia eläimiä tästä eteenpäin. Paitsi Mayaa, Miniä ja koiria.

Maya ei kuitenkaan turhia murehtinut terveydestään, hautapaikastaan, eläinten vihaamisesta tai muustakaan. Se paineli hevosenkuolaisia suukkoja päälaelleni kun hörpin jo kylmentynyttä kahvia. Tiesin, että se yritti salaa hivuttaa turpansa niskapuolelleni muka pussaillessaan, ja kun se onnistuisi siinä, se kiskaisisi minut aitaa vasten niin, ettei henki enää kulkisi. Pysyin siis riittävän kaukana hevosesta, vaikka annoin sen hieroa naamaansa päähäni. Sain sen hypähtämään tasajalkaa, kun yhtäkkiä nostin kasvoni ja puhalsin sen sieraimiin niin kovaa kuin jaksoin. Se oli hassun näköistä vielä näin sadannellakin kerralla, kun säikytin hevosen. Toettuaan se tömisteli etujaloillaan niin, ettei se varmana ollut sinä päivänä ollenkaan kipeä. Ajattelin, kuinka kivaa onkaan tehdä Mayalle kiusaa, kun se on suuttuvinaan niin teatraalisesti. Päätin unohtaa huoleni ainakin siihen asti, kunnes Maya olisi uudestaan kipeä.

Lähtiessäni kippistin tyhjän kahvikuppini vielä Mayan turpaan vastan. Se väräytti huuliaan, koska luuli saavansa jotain hyvää. Oletin, että se kääntyisi kannoillaan ja siirtyisi syömään heinäkasalle. Sen sijaan se hirnahti ja seurasi menoani korvat pystyssä. Tiesin, että se ravaisi haan toiselle puolelle tuijottamaan, kun ajaisin pian autolla ohitse. Ihan niin kuin jokaisena kivuttomana päivänä. Päätin unohtaa kaiken maailman shamaanit vielä hetkeksi