"On kahvia", kerroin Mayalle ja näytin kuppini sisältöä. Se työnsi turpansa kupin ylle, hengitti ties monettako kertaa elämässään vahingossa kuumaa höyryä ja pärski sen jälkeen taas kerran vihaisena ja yllättyneenä. Huokaisten ojentelin sille kättäni, jotta se kävelisi takaisinpäin sen parin askeleen matkan, jonka se oli suivaantuneena ja jalkojaan raivoissaan maahan polkien peruuttanut höyryä pakoon. Niin kuin aina, minun piti seistä hyvä tovi käsi ojossa, jotta arvon rouva Maya ehti esittää närkästyksensä minulle perin pohjin ja hänen arvolleen sopi tulla takaisin. Silitin sen nenänpieliä sormellani ja työnsin sen naamaa kauemmas kun se yritti takaisin kupille.
Mayalla oli ollut huono viikko. Aamuisin se ei meinannut päästä enää karsinasta hakaan asti. Iltaan mennessä se vetreytyi aina sen verran, että käveleminen onnistui taas. Kortisonin piikittäminen polviin oli turhaa, koska minusta Mayan ongelmat olivat tällä kertaa selässä. Olinkin ollut aikeissa hakea sille avaruusfleecestä tehdyn loimen, mutta katsoin, että sellainenhan on ihan jumalattoman kallis. Hainkin sen sijaan Biltemasta samasta aineesta tehdyn huovan ja ryhdyin askartelemaan. Maya ei ollut kovin tyylikäs irtovyöstä ja pikaliimatuista tarroista koostuvassa loimessaan, mutta ainakin olin saanut kahdellatoista eurolla helpotuksen sen kipuihin. Nyt hevoseni suvaitsi sentään jo vähän pelehtiä kahvikupin kanssa haan portilla, vaikka ennen loimikyhäelmää, kaksi päivää aikaisemmin, se vain nojaili aitaan mahdollisimman kaukaisessa nurkassa koko päivän.
Olin ollut viimeaikoina niin huolissani hevosesta, että olin puhunut siitä töissäkin. Pienen yhtenäiskoulumme rehtorin olinkin tuominnut kuluneella viikolla hihhuliksi hiljaa itsekseni: hän oli ehdottanut, että veisin Mayan shamaanille. Sinne rehtori vie kuulemma koiriaankin, ja hänen tanskandogginsa kuuluu olevan jo kahdeksanvuotias ja erinomaisessa kunnossa. Shamaanin taika taitaa kuitenkin tepsiä vain jos siihen uskoo - ja minusta myös vain jos eläin sattuu olemaan valmiiksi terve. Shamaanin sijaan aloin harkita kansanparantajaa, joka aina kerran kuukaudessa tai kahdessa paineli omat selkänikamani paikalleen niin että natisi. Samainen parantaja ei varmaan ole perehtynyt hevosen niveliin, mutta ehkä hevosillekin olisi jotain itseoppineita osteopaatteja, jotka painelisivat ja kiskoisivat niveliä sen hiplaamisen sijaan, mitä oikeat osteopaatit tuntuvat harrastavan.
Mietin, laittaisinko Mayan uurnaan, kun ei minulla ollut sille mitään paikkaa. Olin kuullut, että hevosen uurna oli niin iso, että eräskin täti käytti sitä yöpöytänään. Minä en kylläkään haluaisi Mayaa yöpöydäksi, enkä varmaan saisi emännän puolesta lupaakaan raahata kotiin kolmeakymmentä litraa hevosentuhkaa. Sitä paitsi hevosen tuhkaaminen maksaisi noin kymmenen kertaa sen mihin minulla olisi varaa. Mayan voisi kuitenkin luovuttaa metsästäjille koiranruuaksi sitä vastaan, että he ampuisivat sen. Se ajatus vaatisi kuitenkin totuttelemista. En kuitenkaan ollut varma mistään muusta kuin siitä, että minä pitelisin Mayan narusta kiinni, lähti se sitten ampumalla tai pistämällä.
Vaivuin synkkyyteen ampuma-ajatusteni keskellä. Pitelin toisella kädellä Mayaa turvasta ja toisella tuin aidan päällä kököttävää kahvikuppia. Päätin, etten enää ikinä ottaisi mitään eläintä, enkä ainakaan hevosta, varsinkaan enää koskaan, enkä ainakaan enää ikinä. Päätin vihata kaikkia eläimiä tästä eteenpäin. Paitsi Mayaa, Miniä ja koiria.
Maya ei kuitenkaan turhia murehtinut terveydestään, hautapaikastaan, eläinten vihaamisesta tai muustakaan. Se paineli hevosenkuolaisia suukkoja päälaelleni kun hörpin jo kylmentynyttä kahvia. Tiesin, että se yritti salaa hivuttaa turpansa niskapuolelleni muka pussaillessaan, ja kun se onnistuisi siinä, se kiskaisisi minut aitaa vasten niin, ettei henki enää kulkisi. Pysyin siis riittävän kaukana hevosesta, vaikka annoin sen hieroa naamaansa päähäni. Sain sen hypähtämään tasajalkaa, kun yhtäkkiä nostin kasvoni ja puhalsin sen sieraimiin niin kovaa kuin jaksoin. Se oli hassun näköistä vielä näin sadannellakin kerralla, kun säikytin hevosen. Toettuaan se tömisteli etujaloillaan niin, ettei se varmana ollut sinä päivänä ollenkaan kipeä. Ajattelin, kuinka kivaa onkaan tehdä Mayalle kiusaa, kun se on suuttuvinaan niin teatraalisesti. Päätin unohtaa huoleni ainakin siihen asti, kunnes Maya olisi uudestaan kipeä.
Lähtiessäni kippistin tyhjän kahvikuppini vielä Mayan turpaan vastan. Se väräytti huuliaan, koska luuli saavansa jotain hyvää. Oletin, että se kääntyisi kannoillaan ja siirtyisi syömään heinäkasalle. Sen sijaan se hirnahti ja seurasi menoani korvat pystyssä. Tiesin, että se ravaisi haan toiselle puolelle tuijottamaan, kun ajaisin pian autolla ohitse. Ihan niin kuin jokaisena kivuttomana päivänä. Päätin unohtaa kaiken maailman shamaanit vielä hetkeksi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti