Mayalla oli taas surkea päivä. Jo muutaman asteen yhtäkkiset lämpötilanvaihtelut saivat sen nivelet ja lihakset särkemään, muuttui ilma sitten lämpimämmäksi tai kylmemmäksi. Ja lämpötilanvaihteluitahan tänä keväänä riitti! MSM-jauheella oli tamma saatu pidettyä suurin piirtein kävelyttelykunnossa enimmän osan aikaa, mutta välillä oli kauheita päiviä. Yleensä kauheina päivinä riitti tavallisen kipulääkkeen syöttäminen aamurehuissa ja kylmällä avaruuskankaasta tehdyn loimen nostaminen Mayan selkään. Tänään kuitenkin oli niin kivulias päivä, että Mayalla kävi aamusta eläinlääkäri piikittämässä kortisonia polviin ja päivällä hevoshieroja hoivaamassa kaulaa ja runkoa.
Minulle Mayan lääkäröinti on ahdistavampaa kuin tammalle itselleen. Maya tykkää kaikista ja luottaa eläinlääkäriin, mutta minä en pidä uudesta, uuteen talliin muuttamisen myötä vaihtuneesta eläinlääkäristä. Sinäkin päivänä talliin tullessaan hän tokaisi: "jaaha, Mayaa pitää sitten piikittää. Taas. On se kumma..."
Sellaisessa puheessa ei ollut suoraa arvostelua, mutta kyllä minä hänen mielipiteensä äänensävystä kuulin. Hänen mielestään Maya olisi pitänyt viedä ammuttavaksi jo kauan sitten, viimeistään tänä keväänä huonoista ilmoista johtuvan kipuilun takia. Olin kuitenkin vahvasti eri mieltä Mayan lopettamisesta. Ammun sen kyllä vaikka itse heti kun sillä on enemmän huonoja kuin hyviä päiviä. Vielä se oli kuitenkin yleensä onnellinen. Siristinkin silmiäni ja vastasin eläinlääkärile: "niinpä, niin pitää. Otapa sitten ja piikitä. Mayan pitää päästä syömään ja sullakin on varmasti kiire jonnekin muualle."
Hevoshierojasta me tykkäsimme Mayan kanssa molemmat. Hänellä oli omintakeinen tyyli. Hän hieroi aluksi ihan niin kuin kuka tahansa hieroja, mutta kiipeili sen jälkeen Mayan selässä, istui siellä sekä etu- että takaperin hieroen kämmenillään, nyrkeillään ja kyynärpäillään. Maya antoi alahuulensa lerppua ja rentoutui silmät puolitangossa. Välillä häntä huiskaisi, kun hieroja osui erityisen kipeään paikkaan, ja jalka polki jos sattui yhtään liikaa. Erityisesti Maya piti akupunktiosta, sekä neuloilla että painamalla tehtävistä vaiheista. Se piti korviensa painelua rapsutteluna, ja neulat eivät siihen sattuneet. Välillä se väristi nahkaansa, koska ilmeisesti sitä kutitti. Minä sain räplätä kännykkää kynnyksellä istuen ja pitää koko touhua silmällä.
Eläinlääkärin ja hierojan lähdettyä sekä kukkaroni että Mayan olo olivat keventyneet huomattavasti. Tamma pääsi illaksi hakaan syömään, vaikka aamulla sen meno oli ollut niin kankeaa, ettei se olisi päässyt kävelemään hakaan asti itse. Minä kiipesin aidalle istumaan, hevosia katselemaan ja murehtimaan. Rapsuttelin Mayan poskia ja leukaa ja mietin, kuinka hullulta toimintani mahtoi näyttää tavallisten ihmisten silmissä. Kuka hullu laittoi joka kuukausi satoja euroja, pahimpina kuukausina tuhansia, ikivanhan, rikkinäisen hevosen hoitoihin? Tiesin hyvin, ettei Mayalla enää ratsasteltaisi yhtään nykyistä useammin tai raskaammin, vaikka sitä kuinka hoitaisin.
Maya tuhahti ja teki vihaisen raviympyrän, kun nyppäsin sen päästä tuntokarvan, joka oli kasvanut kiharalle ja painoi silmää. Se palasi kuitenkin takaisin ja lepuutti vielä vähän aikaa päätään sylissäni. Vaikka oli toukokuun puoliväli, yksinäisiä lumihiutaleita leijaili Mayan selkään kesäkarvan sekaan, ja hakaan, jonka reunoilla kasvoi jo ruohotuppoja. Mitä minä siitä välitin, mitä eläinlääkäri tai hevosettomat kansalaiset ajattelivat? Ymmärsihän nyt jokainen, joka Mayaan tutustui, ettei hevoseni ollut vielä ongelmajätettä, vaan maailman paras lemmikki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti