lauantai 11. toukokuuta 2019

Viimeinen (13.5.)

Mayan lähtö oli vaikeinta. Olisin halunnut, että se nukahtaisi jonain iltana karsinaansa, eikä heräisi enää. En olisi halunnut päättää sen puolesta. Toisaalta kun päätös oli tehty, oli oli jo hieman helpompi. Teki mieli itkeä, teki mieli kuolla, mutta sentään en enää kuvitellut oikeasti kuolevani. Se oli jo parannus.

Sinä päivänä tuuli liehutti vaisusti kuivia heinänkorsia ympärillämme. Kaikki lumi oli sulanut, mutta heinä oli vielä keltaista. Koivuissa oli pieniä lehtiä. Ei niin paljoa, että ilta-aurinko olisi siivilöitynyt rentouttavan vihreänä siihen niitylle, mutta riittävästi, jotta oli kaunis päivä lähteä. Koska kauniin päivän kuningatar tarvitsi lähtiessään palatsistaan ikuisesti.

Lyhyenpuoleinen harja hulmahti, kun hevoseni nosti päänsä kuluneesta virheänvärisestä kaurasangosta ja katsoi minua luottavaisena. Mayalla oli punainen riimu päässään, ja minä pitelin narusta. Hymyilin hevoselleni. Sen turpa hamuili leukaani. Koko hevonen säpsähti aina, kun kumarsin yhtäkkiä päätäni aivan vähän ja painoin suukon sen ylähuuleen. Niin se oli aina tehnyt. Nyt partani pisteli sitä, mutta ei varmasti pistellyt vielä kymmenisen vuotta sitten. Silti se oli ollut aina tuollainen. Nuoresta kilpahevosesta asti, kun aloin sitä Mêl Serenissä aikoinaan lapsena hoitamaan.

Viivyttelin tahallani, vaikka minun piti astua kauemmas hevosesta. Kaikki muut olivat tietenkin kärsivällisiä. Olin tarvinnut Keitaron sinne, koska vaikka halusin olla ihan hiljaa ja kahdestaan Mayan kanssa, pelkäsin, ettei kuitenkaan kestäisi sitä. Valkiavuoren Johanneksen kuitenkin tarvitsin aseen takia. En ikinä pystyisi itse painamaan liipaisinta. Silitin hevoseni poskia monet viimeiset kerrat ennen kuin yksi kerta lopulta oli todella viimeinen. Se oli samanlainen kuin kaikki muutkin kerrat. Kaikki tuhannet, miljoonat ja miljoonat kerrat vuosikymmenen varrella. Paitsi että se tuntui samalta kuin jos minulle olisi tehty avosydänleikkausta täysin hereillä ja ilman puudutusta.

Maya söi tyytyväisenä. Kun se nosti päänsä, se käänsi sitä sen verran, että saattoi katsoa minua rauhallisesti oikealla silmällään. Vastasin sen katseeseen yhtä rauhallisesti, vaikka vaistoni vaati minua hyppäämään sen eteen ja suojelemaan sitä. Minun pieni hevoseni, esikoistyttöni luotti minuun, enkä minä ikinä enää rakastaisi ketään toista niin kuin sitä. Kuiskasin sille hyvää yötä. Ei kulu montaakaan vuosikymmentä, Maya, niin taas tavataan, ja minä muistan sinut joka päivä. Ei montakaan vuosikymmentä. Muista tulla minua vastaan sitten, Maya, koska minä rakastan sinua joka päivä siihen asti, ja sen jälkeen ikuisesta ikuiseen. Silmäni räpsähtivät sekunnin murto-osaksi kiinni, kun kuului yllättävän kova laukaus.

Jos minun pitäisi kuvailla, miltä tuntui kumartua hevosen puoleen, sulkea päälimmäiseksi jäänyt oikea silmä ja ottaa riimu pois jotta se olisi ikuisesti vapaa uudessa paikassaan, en osaisi kertoa. Kertoisin siitä, miten sen ruumis oli vielä lämmin, miten sen takajalka vielä kerran potkaisi refleksien vuoksi, ja miten sillä oli vielä kauraa suussaan. Se näytti täysin elävältä. Sen päässä oli sinertävä reikä, joka olisi voinut olla laitumelta tullut nirhauma. Vasta noin vuorokauden kuluttua tajusin, että toiselta puolelta sen pää ei varmasti ollut yhtä kaunis enää. Silloin tuijotin kuitenkin sen korvia, sen kahta täydellistä korvaa ja oudoksuin, miten ne eivät osoittaneet minua kohti.

Minulla oli hätääntynyt olo, kun taputin sen kaulaa viimeisen kerran. Jokin vaistomainen refleksi koetti pakottaa minut lysähtämään sen päälle, hautaamaan kasvoni sen kaulaan ja huutamaan niin lujaa kuin pystyisin. Ja samalla tiesin, ettei edes se auttaisi. Katkaisin puukolla sen hännän mahdollisimman ylhäältä ja jätin hevosen sitten siihen missä se makasi. Sitten käännyin, ja kävelin pois solmuun vedetty häntä nyrkissäni, enkä katsonut taakseni. Tuntui kuin olisin ollut yksin. Paras ystäväni oli jo muualla.

Ennen kuin lähdin, halasin Keitaroa kauan ja tiukasti, ja koska melkein aloin itkeä täysin holtittomasti, en sanonut hänelle mitään. Halasin vain, niin kuin se olisi ollut jokin pakonomainen kouristus, ja puristin hänen niskahiuksiaan samalla kädellä kuin katkaistua hevosenhäntää.

Niin loppui Mayan, maailman hienoimman virtuaalihevosen tarina, sekä samalla sen isännän tarina, sillä ei ole, eikä ole koskaan ollutkaan yhtä ilman toista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti