Maya ei arvosta

Maya oli tulevinaan luokseni haan portille jo kolmatta kertaa. Se lähestyi velmusti minua vilkuillen ja hieman kaarrellen, pää ihan matalalla ja korvat ystävällisesti minua kohti. Ojensin taas käteni sille, ja taas se juoksi riemastuneesti hirnuen pois hieman ennen kuin sain kiinni sen pitkäksi venähtäneestä harjasta. Sen römeä hirnunta kuulosti röhönaurulta, ja sen siipimies Jackal yhtyi nopeasti ravaavaan kuoroon. Olisi naurattanut, jos ei kahden hevosen ivanauru olisi ennemminkin itkettänyt.

Paiskasin pörröiset lapaseni puolisulaan maahan, ja kun Maya ravasi ohitse, heitin sitä pipollani pää punaisena. Hikoilutti ja raivostutti. Vaikka olin vannonut, etten ikinä mene varta vasten hakemaan Mayaa haan sisäpuolelta, ettei se oppisi ärsyttäväksi, luikahdin hakaan. Otin riimun ja narun mukaan, enkä edes yrittänyt piilotella niitä hevoseltani. Jackal tuli korvat pystyssä luokseni, ja olin heti kateellinen sen emännälle työteliäästä ratsusta.

Hetken kuluttua Maya alkoi taas mutkitella ja madella minua kohti niin kuin mato. Annoin sen tulla, mutta lopulta en ojentanutkaan kättäni, vaan löin Mayaa riimunarun pehmeällä päällä. Se tietenkin ehti väistämään, mutta säikähti jonkin verran ja juoksi tiehensä rapaklöntit kavioista lennellen. Sen jälkeen en antanut sen hidastaa, vaan ajoin sitä riimunarulla laukassa. Juoskoon, se ilkiö, vaikka juoksisi polvensa rikki, mutta kun ei kiinni suostunut antamaan, niin ei saisi rentoutuakaan.

Ei kestänyt kauaa, että Maya alkoi puuskuttaa ja yritti lähestyä minua. Tiesin kuitenkin sen metkut: se oli joskus ennenkin kuvitellut voivansa elää villihevosen elämää, eikä se vieläkään antaisi kiinni. En siis päästänyt sitä vielä lähelleni, vaan pelottelin siihen lisää vauhtia. Jackal söi kauempana heiniä: sitä riehumiseni ei kiinnostanut enää, kun se huomasi minun olevan vain Mayan perässä.

Kun tiesin Mayan olevan valmis, kävelin portille päin. Väsynyt hevoseni ravasi nopeasti perääni ja piti korvia nöyrästi sivuille taivutettuina, kun pujotin riimun sen päähän kävellessämme. Olin edelleen vähän vihainen, enkä edes taputtanut Mayaa. Se pentele oli päättänyt kuluttaa energiansa pelleilyyn, joten en voisi enää edes ratsastella sillä. Lähdimme siis riimulenkille: minulla oli muutenkin Mayalle kahdenkeskeistä asiaa.

Sitä mukaa kun kävelimme, kiukkuni haihtui. Maya ei enää pelännyt minua, vaan aloitti tutun tervehtimisrituaalinsa näin jälkikäteen. Se puski itseään syliin ja halusi, että hieron sen korvia käsilläni ja sen turpaa nenälläni. Sitten se halusi halia, keskellä kävelytietä - mutta jämähti sitten paikalleen turpa taskussani. Hetken kuluttua se vetäytyi hitaasti pois ja muuttui etäiseksi. Kun kävelin, se seurasi kuin mikä tahansa ratsastuskoulun opetushevonen: kiltisti, mutta automaattisesti ja tylsästi, ilman mitään persoonaa. Naksuttelin kieltäni. Tiesin, miksi Maya suuttui. Sen hevosennenä haistoi helposti totuuden taskustani. Minulla oli toinen nainen. Aika selittää.

"Kuule, ei se ole sellaista kuin sä luulet."
Maya seurasi minua katsellen ojanreunaa.
"En mä suunnitellut sitä mitenkään, Maya!"
Hevoseni olisi pyöritellyt silmiään, jos olisi osannut.
"Se vaan tapahtui! Mä kävin Alegressa vaan yhden kerran, ja mä vaan katselin! Mutta sitten mä tapasin Minin, ja kun vaimokin antoi luvan, tai siis tarkotan että kun täytyyhän ihmisen saada ratsastaa ja sä et Maya enää kauheesti halua, niin mitä mä olisin voinut tehdä? Mitä sä haluat että mä sanon? Haluatko sä että mä sanon että oon aina halunnu nuoremman tamman, no mä oon aina halunnu nuoremmankin tamman!"

Maya olisi halunnut jo kotiin. Se yritti kääntyä takaisin, mutta minä halusin vielä kävellä ja jutella asian sen kanssa valmiiksi. Ehkä se luuli, että hylkäisin sen, tai että raahaisin sen hakaan jonkun vieraan tamman, josta se ei pitänyt ollenkaan. En minä voisi sitä sellaisen mielikuvan kanssa jättää tallille. Sen piti tietää, että jos pystyisin pitää vain yhtä hevosta, pitäisin aina Mayaa, ja Maya tulisi aina ensin.

"Se on Maya kiva tamma."
Maya katsoi minuun ja näin sen silmissä kiinnostuksen pilkahduksen. Ajattelin tamman ymmärtävän, vaikka oikeasti se taisi kiinnostua äänensävystäni, jonka se kuvitteli lupaavan herkkuja uuden ystävän sijaan.
"Te tapaatte joku päivä tässä. Sä varmasti tykkäät siitä. Se on rauhallinen tyttö jonka kanssa sä voit hirnuskella. Voit näyttää vaikka Jackalin sille. Mä olen vähän kysellyt, voisiko se Mini muuttaa tänne, kun sitten olisi helppo nähdä teitä molempia samalla kertaa, ja täällä sen pitäminen olisi halvempaakin..."

Maya oli kyllästynyt joko seisoskeluun tai jutteluuni ja se halusi takaisin hakaan syömään. Se lähti kävelemään omin päin. Niin lujaa se ei mennyt, että se olisi temponut riimunarua käsistäni, mutta se kulki aina pari askelta minun edelläni, vaikka kuinka kiihdytin vauhtiani. Olisin saanut huutia kaikilta maailman hevosihmisiltä, jos joku olisi nähnyt, miten hevoseni talutti minua. Yritin kyllä ravistella ja nykiä riimunarua, mutta ilmeisesti Maya olisi suostunut pysähtymään vain, jos olisin tehnyt narusta silmukan sen turvan ympärille ja vetänyt.

Tallilla Maya pysähtyi keskelle pihaa. Se seisoi kopeana paikallaan eikä ollut huomaavinaankaan, kun yritin silittää sitä. Se salli minun kuitenkin taluttaa itsensä karsinaan, ja riimunkin se antoi ottaa pois. Kun yritin lähestyä sitä kaviokoukun kanssa, se irvisti niin kuin kiusattu susi. Mietin, uskaltaisinko mennä sen karsinaan, mutta sitten tulin järkiini. Miksen uskaltaisi? Mitä Maya voisi muka tehdä, kun se ei missään tapauksessa purisi eikä potkisi? Pitää mykkäkoulua vai?

Jalkojaan Maya ei nostanut suosiolla. Sain vasemman etukavion nostettua ja puhdistettua, kun nojasin koko painollani tamman kylkeen. Takajalka ei kuitenkaan noussut niin helpolla.

"Tappelettekste?" kuului käytävältä. Käännyin hikisenä katsomaan. Siellä oli Ellen, ilmeisesti tulossa ratsastamasta, koska hänellä oli kypärä päässään ja punaiset posket.
"No ei, tai no joo, Mayalla on taas paha päivä", huokaisin.
"Mä annan aina heiniä jos joku on ärsyttävä hoidettava. Ne ei yleensä sitten muista kiukutella kun ne syö", Ellen huomautti, "mä voin hakea vähän."

Kun Maya sai pienen heinäkasansa ja alkoi pureskella korsia, sen luimukorvat ponnahtivat taas pystyyn ja jalatkin nousivat. Huomasin, että yksi kenkä oli löysällä, mutta en uskaltanut edes yrittää soittaa seppää sille illalle, enkä ainakaan uskaltanut itse lyödä sitä kiinni. Olkoon nyt löysällä vielä yön yli, ei Maya siihen kuolisi, ja joku saisi lyödä sen kiinni sitten aamulla, kun tamma olisi paremmalla tuulella.

Lähtiessäni olisin halunnut vielä taputtaa Mayaa ja antaa sille porkkanan, vaan eipä kelvannut hellyys sen paremmin kuin ruokakaan. Tamma käänsi pyllypuolensa ovea kohti ja vain vilkaisi minua, kun pudotin herkut sen ruokakuppiin. Kun vielä vilkaisin hevostani tallin ovelta, näin sen maiskuttelevan porkkanaa ruokakupista. Tämä oli taas näitä päiviä.


Puhe on Ministä, uudesta ponistani