Mayalla on kaksi pienenpuoleista harmaantunutta korvaa, jotka sopivat minun nyrkkeihini, kun hieron niitä. Niillä se kuuntelee huoliani, vaikka se ei enää kuulekaan ihan kaikkea. Minun Mayallani on myös neljä jalkaa, jotka eivät ole yhtä suoria kuin Jackalin, ja joita se ontuu välillä. Sen jaloissa on patteja ja pahkuroita, jotka osaan ulkoa, ja vaihteleva määrä rupia ja haavaumia, joita hoivaan ja suojelen, etteivät ne pahene. Sen jalat ovat kantaneet minua urheasti jo vuosikaudet. Mayan kaula on jo vähän lihaksistoltaan painunut ja heikonpuoleinen, mutta vieläkin saan siitä tukevan otteen, kun halaan hevostani. Maya ei enää koukista sitä kaarelle kauniisti, vaikka osaakin edelleen hakeutua peräänantoon ratsastettaessa. Yksi suorahko selkäkin Mayalla on, ja kaksi vuoroin pulleaa ja vuoroin hieman laihtunutta kylkeä. Selästä ei ole enää kantamaan painavaa taakkaa, ja satulakin tarvitsee jo lisätoppauksia istuakseen siihen, mutta Mayan kyljet ovat kuninkaalliset. Harjaan niitä ahkerasti huolimatta siitä, ettei kukaan enää arvostele Mayaa näyttelyissä. Etenkin kyljistä vanhan hevoseni karva kiiltää.
Jouhia Mayalla on lukemattomia, ja ne muuttavat usein muotoaan, yleensä huonompaan suuntaan. Kun en tiennyt, että jouhia on parempi nyppiä kuin leikata, Maya kantoi ylpeästi pottakampaustaan. Nyt, kun en ole ehtinyt nyppimään jouhia, Maya katsoo maailmaa viehkosti pitkien hiustensa lomasta kuin oikea prinsessa. Mayan jouhet ovat harmaantuneet ja osin huonokuntoiset, mutta etenkin sen harja on silti maailman hienoin sekä liian pitkänä että pottakampauksessa.
Mayalla on yksi soma turpa, jonka iho on kuin samettia. Se osaa irvistää sillä rumasti ja potea hammassärkyä suu vinossa. Se osaa myös poimia samettihuulillaan omenanpaloja hennosti ja hellästi kuin keijukainen. Pussatakin se osaa: minua se pussailee ronskisti ja välillä kirputtaa hampaillakin, mutta minun Ruskaani se pussailee höyhenkeveästi, niin kuin pienempää prinsessaa kuuluukin.
Kaksi täydellistä korvaa, neljä sitkeää jalkaa, luotettava kaula, kapea selkä, kiiltävät kyljet, soma turpa tai lukemattomat jouhet eivät kuitenkaan tee Mayasta maailman parasta hevosta. Maya on maailman paras hevonen, koska sillä on kultainen sydän. Se on nähnyt minut epävarmana lapsena, holtittomana teininä ja nyt määräilevänä aikuisenakin. Se on antanut anteeksi ihmeellisimmätkin tempaukseni, ja nyt Ruskan vouhotukset. Se on yrittänyt suojella minua etenkin nuoruusiässämme kieltäytymällä hulluimmista keksinnöistäni, ja kun se ei ole päässyt luikertelemaan vapaaksi, se on seurannut mukanani. Jos olen ollut surullinen, se on joko kuunnellut huoleni tai keksinyt aina uuden tavan pelastaa harmaimmankin päiväni. Iloisina päivinä se ei ole koskaan kieltäytynyt leikkimisestä ja pelleilystä.
Olen jopa menettänyt Mayan kerran. Kun keksin vuosien jälkeen tavan palata sen luo, se osoitti saman tien muistavansa minut ja tietäneensä aina, että vielä joskus tulen hakemaan sitä.
Kuvan line: Whiteligtning/dA, muu Reita
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti