Maya on yhtä vanha kuin iskä

"Iskä sä oot ihan pyllyhousu!" Ruska valitti hevosen selästä.
"Noh noh! Miks iskä muka on semmonen?" kysyin. Taluttelin Mayaa ja Ruskaa kentällä.
"Mä sanoin jo! Mä meen itte! Mä osaan!"
"No niin sanoit. Mitäs nyt kun sun kantapäätkään ei vielä yllä satulasiipien alapuolelle? Millä ajattelit mennä itte? Pitäis vuokrata sulle poni..."
"Mä en halua ponia! Mä meen itte Mayalla! Mä näytän sulle vielä! PÄÄSTÄ IRTI!"
"Mä päästän. Sä et saa sitte yhtään heilua, huutaa tai raivota siellä! Kato nyt, sä meet ihan itte!"

Nostin Mayan riimunarun sen kaulalle ja kävelin rinkiä hevosen vierellä. Ruska piteli löysiä ohjia pää pystyssä ja ratsasti hyvin keskittyneenä kulmat kurtussa ja suu mutrussa. Välillä hän horjahti Mayan askelten tahdissa sivulle tai toiselle, mutta otti aina silloin satulasta kiinni ja könysi parempaan asentoon. Maya katseli silmäkulmastaan minua ja tajusi kyllä olevansa yhä talutettavana, vaikka oli ilman narua. Se ei piitannut Ruskan huojumisesta, vaan tiesi ettei hänen liikkeitään voi tulkita minkään sortin painoavuiksi. Olin ylpeä hevosestani, enkä voinut olla silittämättä sen kaulaa ohimennen.

"No niin. Nyt kun sä meet itte, käännäpä heppa kävelemään tänne iskän perässä. Näytä miten käännettiin!"

Peräännyin Mayan viereltä pari askelta. Ruska veti kömpelösti mutta tavattoman hellästi sisäpuolen ohjasta. Puolittain sen vuoksi ja puolittain minua seuratakseen Maya kääntyi laiskasti lävistäjälle perässäni. En ole vielä sanonut Ruskalle pohjeavuista, painoavuista tai edes tukevasta ulkopuolen ohjasta mitään. Hänen jalkansa ovat kaukana oikeista kohdista vielä, eikä keskittymis- tai käsityskykykään ihan olisi riittänyt. Ruska luuli vielä ratsastamisen olevan helppoa, ja Maya mahdollisti kiltisti ja mielellään tyttäreni illuusiot. Se tykkäsi Ruskan kanssa kävelemisestä. Tyttö oli kevyt kantaa selässä, ja vaikka hän heilui ja hytkyi ja huusikin välillä, ei hän sentään kiskonut ohjista, paukuttanut pienillä terävillä kantapäillään tai muutenkaan tahallaan tehnyt pahaa.

"Hyvä hyvä. Kumpaan suuntaan käännytään? Mayan pää vai pylly talliin päin?"
"Pylly!"
"Okei. Käännä sitte tänne iskän perässä."

Maya kääntyi. Maiskautin sille, jotta sen lompsotus olisi edes käpöttelemistä, eikä hiihtämistä. Ruska loi minuun murhaavan katseen, kun komensin hevosta, mutta ei saanut raivaria. Maya kiihdytti käyntiään hieman ja käänsi toisen korvansa Ruskan suuntaan.

"Mites pysäytetään? Osaatko pysättää tähän?"
"Vedetään ohjaksista!" Ruska tiesi pää pystyssä ja ylpeänä.
"Vedä sitte hellästi taas."
"Kyllä mä osaan!"

Niinhän Ruska osasikin. Löpsöt, roikkuvat ohjat kiristyivät hetkeksi hellästi, kun Ruska koukisti ohjanperiä pitelevät kätensä niin tiukkaan koukkuun, että lapaset osuivat häntä poskiin. Maya pysähtyi ja pureskeli kuolainta. Hetken kuluttua Ruska maiskutti sen liikkeelle märillä moiskahduksilla. Maya vilkaisi ensin minuun kuin varmistuakseen, ja lähti sitten taas kävelemään vierelläni. Silitin sitä poskesta mennessämme, ja se hörähti ihan hiljaa.

"Mä ravaan", Ruska ilmoitti yhtäkkiä.
"Ei kun tää on käyntiä. Hevosen kävely on käyntiä", korjasin.
"Eikä! Kun nytte mä ravaan", Ruska vaati.
"Ai jaa sitä sä meinasit. Etkä ravaa!"
"Miksen?"
"Muistaksä kun iskä ravas Mayalla? Iskä pomppi siellä selässä ja sä sanoit, että se näyttää vaaralliselta. Sä oot pienempi, niin lennät korkeemmalle. Joten sikset ravaa."
"Mä haluan!"
"Kuule, meeksä vielä itte tätä käyntiä, vai annetaanko jo Mayan mennä kaverien kanssa ulos?"

Ruska oli selvästi kiukkuinen, mutta oli rauhassa Mayan satulassa. Onneksi hän ei osannut komentaa Mayaa raviin itse, enkä minä varmasti neuvoisi vielä pitkään aikaan.

Jonkin aikaa pysäyttelimme ja kääntelimme heppaa Ruskan kanssa kentällä, ja koetimme peruuttaakin vähän. Ruska unohti nopeasti kiukkunsa, kun sai opetella peruuttamista. Hän lopetteli ratsastuksen hyvillä mielin ja talutti Mayan ylpeänä harjattavaksi. Ruskan työ oli taas hinkata Mayan jalkoja mahdollisimman pehmeillä harjoilla, kun minä laitoin tamman muuten kuntoon. Maya oli tyytyväinen, kun ei ollut joutunut oikeisiin töihin.

Viimeiseksi talutimme Mayan hakaan. Se jäi portille ihmettelemään, joten Ruska pystyi vielä silittämään sen naamaa märillä lapasillaan. Maya nyrpisti nenäänsä moiselle ja kääntyi sivuttain, jotta Ruskan vetiset hellyydenosoitukset osuisivat sen kaulaan eivätkä silmiin.

"Kuinka vanha Maya on?" Ruska kysyi yhtäkkiä.
"Se on melkein yhtä vanha ku iskä", vastasin.
"Sehän on sitte aika nuori!" Ruska ilahtui.
"Hmm, kuule. Muistatko kun viime kesänä iskän kesyrotat meni rottien taivaaseen?"
"Joo."
"Ne oli kaksvuotiaita. Ihminen on vielä ihan pieni lapsi kaksvuotiaana, mutta rotta on tosi tosi vanha sillon. Heppakin on aika vanha iskän ikäsenä, vaikka iskä ei vielä oo yhtään vanha ihminen."
"Kuoleeks Maya?" Ruska kysyi huolestuneena. Hän lopetti Mayan kaulan kastelemisen ja katsoi minua silmiin.
"No ei! Ei se nyt niin vanha ole. Ja joskus sadan vuoden päästä kun on, niin... No ollaanhan me tästä ennenkin puhuttu. Se menee hevosten taivaaseen, ja sille voi vaikka jutella sinne jos tulee ikävä. Oothan sä rotillekin jutellut rottien taivaaseen iskän kanssa. Samalla lailla."
Ruska mietti kulmat kurtussa. Odotin, jatkuisiko hänen vakava pohdintansa. Koska asia tuntui olevan selvä, oli aika lähteä autolle päin ja johdatella keskustelu siihen, mitä Ruska haluaisi syödä illallisella. Kuulemma spagettia ja soijarouhekastiketta.

Kun olin vyöttänyt Ruskan autoon ja kiersin itse auton nokkaa päästäkseni paikalleni, satuin vilkaisemaan kottikärryjä talliin työntävää Susannaa. Hän kohotti toista suupieltään ja nyökkäsi tervehdykseksi. Minä toimin niin kuin olisin halunnut muiden toimivan, kun minun isäni muutti kuusi vuotta aiemmin ihmisten taivaaseen: ainoastaan hymyilin, nostin kättä ja istuin autoon. Ruska puristi Maya-nimistä ruskeaa muovihevostaan ja oli jo unohtanut kaikki huolet kuolemasta, niin kuin sen ikäisen lapsen pitääkin.