sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Yksi tavallinen Maya

Istuin aidalla lukemassa Mayalle ääneen Harry Salmenniemen Texas, sakset -teosta. Se kuunteli tarkasti. Välillä se teki kirjaan kauraisia kuolajälkiä katsoessaan tekstin asettelua oikein läheltä, kun käänsin kirjaa ja näytin sille sivua. Jackal huiski hännällään kauempana jo minun ja Mayan kaikkiin touhuihn tottuneena, mutta Mosse kiersi meitä levottomin askelin hyvin epäileväisenä.

Ehdimme Mayan kanssa käsitellä aika monta sivua ennen kuin saimme ihmisseuraa Crimiksestä.
"Terve. Missä Ruska on? Luetsä usein runoja? Siis ääneen? Hevoselle?"
"Niin paljon kysymyksiä, niin vähän vastauksia", huokaisin, "Ruska lähti Maijan kanssa ostamaan ekaa omaa kultaista kaulakorua kaupungista. Kuulemma ottaa hevosenmuotoisen. Oliko se sopinu jotain sun kanssa? Ei se ainakaan ole muistanut kotona sanoa, että teillä on jotain menoa?"
"Mayan? Mayan kanssa?" Crimis kysyi.
"Äitinsä. Maijan."
"Ai... Mitä te luette - tai siis ennemminkin, miks sä luet hevoselle?"
"Tätä", näytin kirjaa, "ja katopa mitä käy jos yritän lukea tässä ilman Mayaa."

Nostin kirjan ylös ja olin silmäilevinäni sitä. Maya tuijotti minua hetken toisella silmällään. Se huokaisi, kuopaisi maata ja pärskähti. Hetken se odotti, ja kun mitään ei tapahtunut, se asetteli päätään syliini hyvin huolellisesti ja huomiotaherättävästi. Silitin sen otsaa hajamielisen oloisesti, ja se huokaisi uudelleen. Kun silitys loppui, Maya päästeli kummallisia, iniseviä ääniä. Parissa sekunnissa se kyllästyi ja pukkasi turvallaan kirjaa alhaaltapäin niin kovaa, että se väkisinkin irtosi otteestani ja putosi hankeen. Se katsoi minua toruvasti ja työnsi turpansa melkein kiinni naamaani, jotta pussailisin ja hellisin sitä välittömästi ja paljon.

"Mä veikkaan ettei se ollu noin lellitty ennen ku tuli sulle", Crimis nauroi.
"Oli se. Sä unohdat, että mä lellin sitä jo varsana, vaikka se ei ollu mun."
"Ihme ettei se ole vihanen... Millasta sillä on ratsastaa? Tai oli?"
"Parasta, kokeillaanko?"

Niin lähti Maya harjauspuomille. Se oli hyvällä tuulella ja nopea laittaa kuntoon. Texas, sakset jäi harjasankoon odottamaan, ja minä ojensin Crimikselle Mayan suitset. Sanoin, että hevosella ei ole ainakaan vuoteen ratsastanut kukaan muu kuin minä, ellei Ruskaa lasketa, joten Maya ei välttämättä enää ymmärtäisi ihan kaikkea, minä kun olen verrattaen kehno ratsastaja.

En joutunut häpeämään Mayaa kentällä juuri lainkaan. Se käveli ja ravasi kiltisti ja varovaisesti, koska ei osannut ennustaa, minkä tasoinen uusi ratsastaja sen selässä oli. Yhden äkkipysäyksen se teki hämmentyessään erilaisista, napakammista ohjasavuista.

"Tylsää", huusin, "laita se töihin. Se ei oo enää nopea, mutta osaa kaikkea jännää. Nosta laukka tonne suorilta jaloilta ja tee liukupysähdys, nojaa vaan kunnolla taakse koska se sitten osaa oikeesti jarruttaa takajaloilla!"

Maya tiesi heti, mistä oli kyse. Se kiihdytti muutaman askeleen aikana ikäänsä ja kentän kokoon nähden huimaan laukkaan, ja löi sitten kaikki jarrut pohjaan niin että jää ja hiekka lensi.

"Aika hyvin mummolta", Crimis kehui ja laskeutui selästä.
"Osaa se muutakin, mutta ei vaan jaksa kauheen paljoa kerralla. Eikä se nyt niin vanha oo", puolustin Mayaa. Otin ohjat vastaan, kun tarjottiin, ja nostin ne Mayan kaulalle. Tyrkkäsin sitä lapaan, jotta se liikkuisi. Se pudisteli päätään ja lähti itsekseen suorittamaan loppukäyntejään.

Crimis katseli hetken minun Mayaani ja alkoi sitten puhua. "Älä nyt taas suutu, mutta miksi sä halusit ottaa noin vanhan hevosen? Kyllähän sä olisit kiintyny toiseenkin hevoseen, ja moni pitää parikymppistä hevosta jo ongelmajätteenä."
Maya päätti pysähtyä keskelle kenttää. Huusin sille vihaisesti, että "pitääkö mun tulla sinne vai käveletkö itte" ja se nytkähti huokaisten taas liikkeelle. Se vahti silmäkulmastaan, koska huomioni kääntyisi muualle ja se saisi laiskotella.

"Mä oon kiintyny siihen niinku syylään", vastasin.
"Syylään!"
"Maya oli Mêl Serenin tylsin hevonen ja siksi mun piti hoitaa sitä, kun mä olin nuorin ja viimeksi palkattu. Siellä oli vaikka mitä komeita hevosia, ja yks tavallinen Maya. Mä sain ratsastaa sillä ja olisin halunnu mielummin mennä isommilla puoliverisillä, mutta lopuksi Mayastakin löytyi ihan oikea persoona kaiken sen tylsyyden alta. Tottakai kaikki muut näkee vaan, että se on tavallisen näkönen hevonen, ihan perusratsu ja kaikin puolin keskinkertanen ja niin se onkin. Sit salaa se on kuitenki tosi leikkisä, mustasukkanen, itsepäinen ja oikeesti tosi omituinen välillä. Jos joku jaksaa hengailla tän tylsän hevosen kanssa, niin lopulta se ei ole enää ollenkaan tylsä. Tai siis kuinka moni muu hevonen lukee kirjaa, hakee keppiä, tai muutenkaan leikkii kenenkään muun kun toisen hevosen kanssa? Varsinkaan kakskymppisenä? Ei se haittaa, että Maya on aika tavallisen näköinen ja kokoinen. Sitten muilla on komeemmat hevoset. Mulla on leikkisin, ja uskaltaisin väittää että fiksuin. En mä löydä ikinä toista hevosta, joka on puoliksikaan niin erikoinen kuin tämä ihan tavallinen Maya."

Maya käveli jo kolmatta kertaa ohitsemme vieläkin mulkoillen. Otin sen ohjasta kiinni ja silitin sen kaulaa. Se reagoi niin kuin kaikki maailman tylsät, tavalliset hevoset: ei mitenkään. Sen päässä takoi sama ajatus, kuin kaikkien muidenkin massahevosten päissä siihen aikaan päivästä. Se halusi varusteet pois ja hakaan, jotta saisi ruokaa. Sinne päästyään se söisi muiden kanssa, ja tulisi illalla sisään samaan aikaan kuin muut ja menisi nukkumaan nähden samoja hevosunia kuin kaikki muutkin. Minäkin olisin silloin nukkumassa, ja minun ajatuksissani Maya olisi ihan erilainen, kuin yksikään toinen hevonen, ja paljon muita parempi.

Lähdimme kolmisin harjauspuomille. Ajattelin, että ehkä jonkun muun pitäisi ratsastaa Mayalla vähän useammin, ettei hevoseni vallan kalkkeutuisi. Haukuin samalla kirjaa nimeltä Texas, sakset. Se ei ollut erityinen kirja, vaikka sen piti muka olla ihan spesiaali ja ennennäkemätön.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti